Hae
Katri Gruner

11.2 päivä herätti muistoja: 5 harhaluuloa hätänumerosta!

Eilen oli kansainvälinen 112 -päivä ja osa teistä tietääkin, että olen itse ollut hätäkeskusksessa töissä nelisen vuotta! Ajattelin tässä postauksessa oikaista muutaman hätänumeroon liittyvän harhaluulon ja ylipäätään vähän avata hätäkeskuspäivystäjän työtä.

Hätäkeskuspäivystäjän ammattitutkinnon voi suorittaa mm. Pelastusopistossa Kuopiossa, jossa itsekin alalle opiskelin. Päivystäjän työ on aika rankkaa sekä henkisesti, että tietysti ihan fyyisestikin (3-vuorotyö), joten se vaatii tietynlaisen aika mukautuvan persoonan ja lehmän hermot. Työ on monipuolista ja tilanteet vaihtelevat nopeasti! Se onkin asia, jota hätäkeskuspäivystäjän työstä nykyään kaipaan. Iso plussa on myös se, ettei hätänumeroon tarvitse enää vastailla kotisohvalta, eikä sähköpostista 😉 .Toki vastuu on suuri, koska kysymys voi olla ihmishengestä.

 

Tässä 5 harhaluuloa hätänumerosta, joita halusin korjata teille lukjoille

Tässä kuvassa on kaverini Salla, joka tekee edelleen päivystäjän töitä. Kaikki jutun kuvat ovat 112.fi kuvapankista.

Soittajan pitää itse tietää millaista apua tarvitset ja kuinka nopeasti

Hätäkeskuspäivystäjän työn kuvaan kuuluu riskinarvion tekeminen. Se tarkoittaa, että päivystäjä kuulemansa informaation perusteella päättää kenelle viranomaiselle tehtävä kuuluu (vai kuuluuko ollenkaan) ja kuinka nopeasti apua lähetetään. Asiakas (eli soittaja) ei voi itse päättää mitä hän haluaa ”tilata” , koska asiakas ei tiedä millaisia resursseja on saatavilla. Jos mietit kannattaako soittaa hätäkeskukseen, niin yleensä hyvä mittari on se, tarvitaanko apua paikalle heti eli onko olemassa välitön terveyteen tai omaisuuteen kohdistuva vaara.

Usein päivystäjälle sanotaan ”älä kysele vaan laita jo se auto”. Jos jokaiselle keikalle laitettaisiin auto kysymättä mitään, niin ajoon ei jäisi yhden yhtään poliisiautoa tai ambulanssia. Näin ollen takuulla joku oikeasti pikaisen avun tarpeessa oleva odottelisi apuaan pitkään.

Hätäkeskukseen tulevat puhelut hoidetaan niiden tulojärjestyksessä

Tehtävillä on kiireellisyysluokat sen takia, että apu menee sinne ensin missä sitä tarvitaan pikaisimmin. Esimerkiksi näpistelijä ei voi olla yhtä kiireellinen tehtävä poliisille kuin perheväkivalta. Päivystäjä antaa aina ohjeen soittajalle ”soita heti takaisin jos tilanne muuttuu” juurikin siksi, että JOS tilanne muuttuu, niin se voi muuttaa kiireellisyyttä.
Joskus valitettavasti ambulanssia tai poliisia voi joutua odottamaan pitkäänkin. Joskus yhtä aikaa tulee paljon kiireellisiä tehtäviä ja silloin päivystäjän työn haaste on päättää, mitkä tehtävät hoidetaan ensin. Usein myös poliisin kenttäjohtaja tai ensihoitajien esimies auttaa päättämään, ketä lähetetään ja mihin.

Joskus voi olla, että joudut jonoon soittaessasi hätänumeroon. Esimerkiksi kolarin aikaan 10 ihmistä saattaa soittaa samaan aikaan samasta asiasta. Silloin on tärkeää, ettei katkaise puhelua, koska jonoa puretaan aina niin, että pisimpään jonottaneelle vastataan seuraavaksi. 96% puheluista vastataan kuitenkin alle 10 sekunnissa.

Hätäkeskuksesta neuvoo myös kiireettömissä asioissa

Tähän sanoisin, että tämä pitää osittain paikkaansa, mutta pääasiassa hätäkeskus hoitaa kiireellisiä asioita. Joskus ihminen esimerkiksi kertoo, että hän kaatui ja jalka murtui, joten hänen täytyy päästä lääkäriin. Puhelussa selviääkin, että jalka on murtunut 2 viikkoa sitten, eikä soittaja ole hakeutunut lääkäriin, eikä lääkäri ole itseasiassa edes todennut jalan olevan katki. Silloin asia ei kuulu hätäkeskukseen.
Hätäkeskus voi neuvoa mikä on esimerkiksi oikea taho hoitamaan loukkaantuneen villieläimen tai kuinka myrskyn kaataman puun suhteen kannattaa toimia. Asioita mitä hätäkeskuksesta EI kannata kysyä (ja mitä kuitenkin kysytään aika usein) on esim. Milloin renkaat pitää vaihtaa, mitä pitää tehdä jos avaimet jää sisälle, tai voiko poliisi tulla puhalluttamaan onko ajokunnossa.
60% 112-numeroon tulevista puheluista on sinne kuulumattomia puheluita (taskupuheluita, pilapuheluita ja kiireettömiä asioita).

Hätäkeskus yhdistää puhelun jollekin

Hätäkeskus ei yhdistä puheluita kellekään, vaan hoitaa puhelun asiakkaan kanssa ja tekee hälytyksen jos siihen on tarve. Usein päivystäjä kuuleekin sanottavan ”voitko yhdistää minut poliisille/ambulanssiin/palokuntaan”. Hätäkeskus hoitaa kiireelliset tehtävät, mutta esimerkiksi poliisille on oma numero päivystykseen, jossa voi hoitaa kiireettömiä asioita. Kiireettömissä terveyteen liittyvissä asioissa voi soittaa suoraan tk-päivystykseen.
Hätäkeskuspäivystäjällä on valtavan iso tuntemus niin pelastus- kuin poliisialasta, koska hänen täytyy käytännössä tuntea kaikki minkäänlaista apua vaativat tehtävät. Päivystäjä selvittää tilannetta kysymysten avulla, joka tähtää siihen, että paikan päälle lähtee riittävästi, mutta ei liikaa apua (koska sitä samaa apua voidaan tarvita muualle samalla). Ymmärrän, että ihmisiä kysymykset ärsyttävät, mutta ne ovat oleellinen osa koko prosessia.

Joku lähtee fyysisesti hätäkeskuksesta tapahtumapaikalle

Usein ihmiset luulevat, että itse hätäkekuksessa odottelee joukko ensihoitajia, lääkäreitä, poliiseja ja palomiehiä tehtäviään. Joskus soittaja saattaa sanoa esimerkiksi että ”Laita mukaan ainakin yksi lääkäri”. Etenkin maakunnissa, joissa välimatkat on pitkiä voi olla, että ambulanssi lähtee uudelle tehtävälle 50km päästä. Etenkin ambulanssit ja poliisiautot ovat yleensä koko ajan ajossa, eivätkä näin ollen ”odottele” missään tehtäviä.
Joskus voi olla oikeasti nopeampaa matkustaa päivystykseen omalla autolla tai taksilla (sinne ambulanssi yleensä aina potilaat vie). Ambulanssi on sopiva kuljetusvaihtoehto silloin, kun potilas ei pysty kävelemään omin jaloin ja tarvitsee hoitoa kuljetuksen aikana.

Toivottavasti tämä postaus hieman selvensi teille mitä hätänumeron ”toisessa päässä” tapahtuu! 🙂

Tähän loppuun vielä pieni kevennys

Hyvää 112-päivää!

Julkaissut Panu Alatalo Lauantaina 11. helmikuuta 2017

”En voisi koskaan pistää liikuntaa lasten edelle”

Luin otsikossa olevan lauseen tässä yksi päivä ja suoraan sanottuna minusta, liikuntaa harrastavasta äidistä ja itsestään huolta pitävästä naisesta se tuntui pahalta: Huono äiti, itsekäs äiti, äiti joka ei osaa laittaa asioita OIKEAAN tärkeysjärjestykseen. Sitten muistutin itseäni, että ehkä meillä arvomaailma on erilainen kuin muissa perheissä, eikä minun tarvitse siitä välittää. Silti en voinut olla kirjoittamatta tästä aiheesta. Ehkä pitäisi jutella jonkun äidin kanssa, joka ei pidä liikuntaa yhtään tärkeänä, jotta ymmärtäisin häntä paremmin.

Itsehän vaihdan lasten kanssa vietetyn ajan liikuntaan ainakin muutaman tunnin viikossa. Silti en jaksa uskoa, että on oikeasti kovinkaan suurta merkitystä onko lapset tuon ajan minun vai molempien vanhempien kanssa. tänäänkin vietän lasten kanssa lähes joka ikisen valveillaolotunnin.

Minulle ei koskaan ole ollut äitiyden aikana vaihtoehto, että luopuisin täysin omista harrastuksistani. Toki jos tilanne olisi se, että perheessä olisi erityistä tukea vaativia lapsia, niin tilanne olisi varmasti erilainen, mutta tässä nyt on ehkä turha ottaa esille kaikki ”ääritilanteita”.

Mun mielestä on aivan älytöntä, että yhdenkään äidin pitäisi jotenkin selitellä siksi miksi haluaa harrastaa ja etenkin miksi haluaa liikkua. Liikunta menee mulla samaan kategoriaan kuin ruoka ja lepo: Asiat, joita ilman en voi hyvin.
Jos oma terveys on omissa arvoissa edes TOP kolmosessa, niin eikö silloin liikunnan pitäisi olla ihan luonnollinen osa elämää? Se, tekeekö sen yksin, kaksin vai koko perheen kanssa onkin sitten toissijaista. Itse paljon istumatyötä tekevänä kroppani ei varmasti voisi hyvin ilman jumppaa ja siksipä treenikertoja tulee viikkoon 3-5. Tässä on huomioitu myös lasten kanssa yhteiset liikuntahetket, kuten uimahallikäynnit. Thainyrkkeilytreenejä mulla on viikossa kahdet (1,5h kerrallaan) ja sen lisäksi käyn kerran tai kaksi salilla/jumpassa/lenkillä tai milloin mitäkin. Joskus jumppaan kotona, mutta yleensä se on venyttelyä tai joogaa kun lapset hyppii ympärillä.

Mihin aikaa löytyy?

Itsekin tiedän 100%:sesti, että lapsiperheessä ajankäyttö tarkoittaa jostain asioista luopumista. Tämä tietysti etenkin silloin kun perheeessä on ihan pieniä lapsia tai silloin, kun lapsilla on sellaisia harrastuksia, joihin tarvitaan aikuista (esimerkiksi kuskaamaan). Jos aikaa koittaa järjestää viikossa lapsien kanssa puuhailuun, omiin harrastuksiin ja vielä parisuhteelle, niin kyllä siinä saa aikamoinen taikuri olla. Mutta itse ainakin myönnän, että parisuhde aikaa kyllä olisi enemmän kun sitä järjestäisi, siis laittaisi kalenteriin.
Liikunta toki vaatii järjestelyä, mutta harvoin kuitenkaan niin paljon mitä etukäteen ajattelee. Varmasti suurimmalle osalle se kolmekin kertaa viikossa on jo aivan riittävästi, 30-45min kerrallaan ja jos siitä kerran liikkuu lasten kanssa ja kerran kotona, niin jäljelle jää yksi kerta kun lapset joutuvat olemaan ilman äidin välitöntä huolenpitoa.

Mutta miten musta taas tuntuu, että näissä perheissä joissa äiti uhraa oman treenaamisensa tai omat harrastuksensa, niin isiä ei sillä tavalla ahdista lähteä sinne 5-divarin jääkiekkotreeneihin tai omalle, koko päivän kestävälle pelireissulle? Mä väittäisin myös, etteivät isät niin usein väsy arjen pyörityksessä ja he osaavat muutenkin suhtautua paljon rennommin kaikkiin ”vaatimuksiin”, jotka liittyy ns. täydellisenä vanhempana olemiseen. Nykyään äidin pitäisi olla lasta varten 100% hereilläoloajastaan ja olla kodinhoitajan lisäksi, kuski ja ohjelmatoimisto. Koko ajan pitäisi olla jotain ”laatuaikaa”, tai muuten lapsilla ei jää mukavia muistoja lapsuudesta. Mä voisin väittää, että aika harvoin etenkin mun kaltaisilla 80-luvun lapsilla äiti ja isä oli jatkuvasti järjestämässä jotain tai viemässä jonnekin ja samalla tavalla käytiin töissä.

voitko hyvin ja oletko tyytyväinen jaksamiseesi?

Jos kysyt itseltäsi rehellisesti, että kuinka mä voin juuri tällä hetkellä niin mitä vastaisit?
Mä itse haluaisin muistuttaa muita äitejä, että panostakaa myös itseenne! Oli lapsia 1 tai 10 niin jokaisen äidin kroppa ja PÄÄ hyötyy liikunnasta. Se aika ei ole todellakaan hukkaan heitettyä! Kun vanhemmat liikkuu, niin se antaa lapsille myös esimerkin siitä, että liikunta on tärkeä osa arkea ja elämää. Liikunta on muuten myös mieletön itsetunnon kohottaja, joka tietysti vaikuttaa parisuhteeseen.

Mä oon ajatellut, että jos mulla jää nukkumisen ja töiden jälkeen perheelle 72 tuntia viikossa, niin siitä kaksi tuntia pois ei varmasti tee musta äitiä, joka ei ole riittävästi lapsille läsnä.

Nyt olisi mukavaa kuulla rehellisiä kommentteja muilta äideiltä: Koetko liikunnan itsellesi ns.turhana harrastuksena vai tärkeänä osana elämää (siis riippumatta siitä tuleeko treenejä viikossa tunti tai kymmenen)? Muistakaa perustella vastauksenne! 🙂