Hae
Katri Gruner

Miltä tuntuu kun oma rauha vaihtuu ”pariskuntakonttoriin”?

Olen tehnyt töitäni pääosin kotoa käsin nyt n.2,5-vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että olen yleensä neljä päivää viidestä kotona, jolloin työskentelen koneella kirjoitushommissa ja palavereissa. Tällä hetkellä teen viikosta yhden päivän liikunnanohjausta ja toisinaan keikkailen vähän siellä sun täällä. Yrittäjänä tämä on mahdollista ja helppoa. Minulla ei ole toimistoa, jossa pitäisi olla aamulla klo.8 tämä on muutenkin kiireisessä lapsiperhearjessa helpotus.
Myös mieheni on ollut koronan kuvioihin tultua kotona ja hänen työnsä on suurimmaksi osaksi puhelimeen puhumista ja palavereihin osallistumista (eli puhumista). Normaalisti hän viettää suuren osan työajastaan myös asiakkaiden luona, sekä työmatkoilla. Olen siis tottunut omaan rauhaani ja hiljaisuuteen. Keskittymiseni herpaantuu välillä herkästi, jonka takia en pidä kotona koskaan mitään ylimääräisiä ääniä päällä tosi rauhallista musiikkia lukuun ottamatta.

Meillä on tässä nykyisessä kodissa käytännössä vain yksi ”työpöytä” (takkahuoneessa) ja oma, joskin ei niin käytännöllinen työpisteeni on ruokapöydän päässä. Luojan kiitos pöytämme on 240cm pitkä, jotta koneeni ja paperikasani eivät valtaa kokonaan pöydän pinta-alaa! En kuitenkaan pidä tätä kaikista ihanteellisimpana ratkaisuna, koska haluaisin oman työpisteen, joka ei ole jatkuvasti kaikkien näkyvillä ja mitä ei tarvitse siivota pois. Oma työhuone toisi myös hieman sitä fiilistä, että työt eivät ole koko ajan silmien alla levällään.

En voi kieltää, etteikö minulla olisi mennyt hetken aikaa tottua oman rauhan menettämiseen. Olin tottunut työskentelemään kotona jo niin kauan yksikseni, että tuntui kuin joku olisi tullut omalle työpaikalleni hengailemaan 😀 . Parisuhde saa ihan oman mausteensa, kun yhteisen kodin lisäksi jaetaan myös yhteiset työtilat! Luojan kiitos meillä on sentään kaksi kerrosta tässä pariskuntakonttorissa.
Mieheni tarvitsee yhtä lailla rauhan hänen tapaamistensa ajan ja tuolloin en voi puhua samaan aikaan puhelimessa, ellen mene itse ulos tai vähintään vessaan. Usein huutelenkin alakertaan ”Voinko puhua kohta puhelimessa?.”
Lisäksi itse koen, että on vaikeaa keskittyä, kun joku puhuu koko ajan vieressä. En voisi työskennellä kovin tehokkaasti avokonttorissa, paitsi ehkä kunnon vastamelukuulokkeet päässä. Niitä olen harkinnut myös tänne kotikonttorille.

Luojan kiitos uudessa kodissamme on enemmän tilaa myös meidän molempien työpisteille ja ihan oma työhuone minulle. Mieheni palaa työskentelemään kodin ulkopuolelle jossain vaiheessa joten uskon, että meillä on molemmilla vähän parempi työrauha. Voin kertoa, että kun olet kuullut ne samat IT-jargonit (mm. ”process mining” ja ”cloud orchestrator”) päivän aikana sen 100 kertaa, niin se alkaa tulemaan korvista!
En sano tätä tietenkään pahalla: Hän tekee työtään ja jargonit sattuvat nyt olemaan vain osa sitä työtä.

Ei siis ole ollut ihan helpoin rasti tämä kotona työskentely, vaikka tiedän hyvin, että en ole ainoa samassa tilanteessa oleva todellakaan. Odotan todella, että tilanne normalisoituu. Välillä olen vaihtelun vuoksi käynyt työskentelemässä myös kirjastossa, mutta koronan takia työpisteet ovat olleet harmillisesti nyt sielläkin kiinni.

Onko muita joilla on ollut totuttelemista vastaavanlaiseen tilanteeseen tai ylipäätään kotikonttoriin?

Epäonnistumisen CV

Sanon heti alkuun, että tämän postauksen kirjoittaminen ei tule olemaan helppoa, mutta teen sen silti.

Huomasin Anna Liljeroosin blogissa aivan loistavan postauksen otsikolla ”Epäonnistumisen CV”.  Postauksen idea on alkuaan lähtöisin neurobiologi Melanie Stefanilta ja mm. Princetonin professori Johannes Haushofer  on kirjoittanut oman epäonnistumisten CV:nsä. Sen tarkoitus on muistuttaa ihmisiä siitä, että myös menestyneillä ihmisillä on usein monia epäonnistumisia takanaan. Elämä ei ole mitään voitosta voittoon kulkua. Se mikä näkyy ihmisille ulospäin on vain jäävuoren huippu.
Pidän Annaakin monilahjakkaana, akateemisena ja älykkäänä ihmisenä ja kun luin hänen postauksensa tunsin välitöntä huojennusta; ”Huh, on siis muitakin jotka ovat joutuneet pettymään ja nousseet silti ylös.”

Kuva: Petri Mast

 

Halusin lainata Haushoferin CV:n ensimmäistä lausetta myös omaan blogiini, koska se oikeastaan tiivistää sen, miksi itsekin uskaltaudun paljastamaan teille kipeitä epäonnistumisia

Most of what I try fails, but these failures are often invisible, while the successes are visible. I have noticed that this sometimes gives others the impression that most things work out for me.

Olen onnistunut saavuttamaan elämässä kaksi suurinta unelmaani, eli löytämään sielunkumppanini ja saamaan hänen kanssa kaksi ihanaa tervettä lasta. On kuitenkin asioita, jotka eivät ehkä kokoluokassaan ole samaa suuruutta, mutta niiden menetys tai kokematta jääminen on silti tuntunut hirvittävän pahalta. Minulla on aina ollut kova luotto itseeni, mutta ehkä välillä olen jäänyt jopa sen ansaan; Olen tajunnut vasta jälkeenpäin, että minun olisi pitänyt ponnistella kymmenkertaisesti saavuttaakseni jonkun unelmani, eikä vain luottaa hyvään onneen.

Huh. Nyt ahdistaa. Mutta tässä tulee. CV:n pitäisi tietysti olla lyhyt… Mutta tiedätte minut! Ei onnistu!

ei maailmaa mullistavaa, mutta….

Lapsen kuuluukin kokea pettymyksiä, eikö niin? Itsekin toki koin sellaisia ja pari tapahtumaa on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ei siis mitään maailmaa mullistavaa, mutta pienen ihmisen mittakaavassa suurta.

Olin jo pienenä hyvin musikaalinen ja soitin pianoa lähes 10-vuotta konservatoriossa. Tämän lisäksi lauloin koulumme Norssin kuorossa ja kävin laulutunneilla. Suurin unelmani oli päästä laulamaan vielä joskus soolo koulumme oppilaiden järjestämässä suuressa konsertissa Carelia-salissa. Soolo-osuudet olivat kuitenkin varattuna vain niille, jotka olivat musiikinopettajamme suosiossa. Tunsin aina jääväni muiden, innokkaampien varjoon ja suuri unelmani soolosta jäi vain haaveeksi.

Yläasteella olin aika vilkas ja koulunkäynti siinä sitten hieman kärsi. Kun sitten ysin kesä ja koulun loppu tuli selvisi, että en tulisi pääsemään päästötodistuksen keskiarvolla keskustaan lukioon. Vaihtoehtoni oli siis joko haudata lukiohaaveet kotini lähellä tai miettiä jotain muuta koulupaikkaa. Loppujen lopuksi pääsin jatkamaan samaan lukioon kuin ystäväni, mutta rehtori otti minut sisään varmaan silkasta säälistä!

Ovet, jotka eivät koskaan avautuneet

Lukion jälkeen minulla oli haaveena opiskella poliisiksi tai puheterapeutiksi. Olin ensin vuoden intissä ja sitten aloin miettimään opiskelupaikkaa samalla kun muutin Tampereelle. En päässyt opiskelemaan yliopistoon logopediaa, enkä sitä olisi edes ansainnut, koska valmistauduin niin huonosti pääsykokeisiin. Tämä muuten tapahtui ei yksi, vaan KAKSI kertaa. Näin jälkeenpäin mietin, että ehkä puheterapeutin ammatti oli kuitenkin enemmän äitini, kun oma unelma-ammattini. Siksi en ehkä jaksanut panostaa pääsykokeisiinkaan.

Lapsuuden ykkös unelma-ammattini oli poliisi. Olen hakenut kolme kertaa poliisikouluun. Ekalla yrittämällä  en päässyt edes toiseen vaiheeseen, koska olin liian huonossa kunnossa. Kuntotestien pitäjä totesikin minulle, että nyt ei auta kuin aloittaa lenkkeilemään salille ja sieltä pois. Toisella kerralla pääsykokeissa loukkaannuin, kun kaaduin uima-altaalla. Perseelleen meni siis sekin ja päivä päättyi ensiapuun ja jouduin kinkkaamaan kävelysauvoilla. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt… Kirjaimellisesti!

Viimeinen kerta pääsykokeissa taisi olla joskus 2008 vuoden tienoilla. Olin päättänyt, että NYT! Treenasin tosissaan, juoksin ja huhkin salilla. Pääsykokeissa kuntotestit menivätkin todella hyvin ja etenin psyykkisen testinkin läpäistyäni haastatteluun. Lopulta jäi kahdesta pisteestä kiinni, että olisin päässyt kouluun.
Olin niin pettynyt, että itkin kaksi päivää putkeen. Tunne oli murskaava! Muistan kuinka itkin kun kävelin töihin ja itkin kun kävelin sieltä pois. Muistan ajatelleeni, että elämältäni on viety pohja pois, suurin unelmani on murskana. Vähämpä tiesin 😀 .

Mukaan mahtui myös muitakin epäonnistumisia pääsykokeissa. Hain mm. lennonjohtajakouluun, niinkuin mulla olisi muka ollut sinne mitään mahkuja. Viimeistään avaruudellisen hahmottamisen kokeessa hikoillessa ymmärsin, että olen totaalisesti väärässä paikassa. Tapasin pääsykokeissa tytön, joka opiskeli fysiikkaa yliopistossa. En kehdannut kertoa hänelle, etten edes kirjoittanut matikkaa ylioppilaskokeissa.
No, eipä lannistuta! Hain myös kansainväliselle sairaanhoitajalinjalle. Kävin pääsykokeissa ja se siitä. Pidin itseäni totaalisen epäonnistuneena ihmisenä. Lopulta pääsin kuitenkin ekalla yrittämällä Pelastusopistoon opiskelemaan hätäkeskuspäivystäjäksi. Tämä antoi toivoa siihen, etten olekaan aivan nolo luuseri, joka ei saa ikinä kunnon ammattia. Äitini itki onnesta.

Fitnessunelma elää.. Tai siis eli!

Kuten Annakin, niin minäkin olen koettanut onneani fitnessmallikisassa vuonna 2010. Kilpailu taisi olla ehkä toinen järjestetty fitnessmallikisa ja kisan voitti Janni Hussi. Olin ihan ”kivassa” kunnossa, mutta muistan kuinka katsoin kateellisena Jannin kireää sixpackia line upissa. Hän oli selvästi dieetannut ja treenannut castingia varten viikkokaupalla.

Fitnessunelma jäi kuitenkin kytemään pinnan alle. Niinpä päätin osallistua bikinifitnesskisoihin vuonna 2012. Laji oli silloin Suomessa aivan uusi ja yhteensä meitä kilpailijoita taisi olla koko sarjassa 8 tai 9. Eli kaikki tytöt pituudesta riippumatta samassa sarjassa.
Dieettini meni todella hyvin ja pudotin n.10kg 14 viikossa. Vaikka vielä silloin standardit olivatkin hieman erilaiset BF-kisoissa, niin minulta olisi vaadittu todella paljon kireämpää fysiikkaa. Vaikka olin elämäni parhaassa kunnossa ja vienyt läpi todella raskaan dieetin, niin se ei riittänyt. Häpesin itseäni, enkä edes tiedä miksi. Olin tehnyt suuren työn, mutta silti minulla oli tunne, että olin nolannut itseni koko maailman edessä.

Elämä jatkuu!

Onneksi mikään näistä takapakeista ei ole vaikuttanut loppuelämääni kovin merkittävästi ja se on aika lohduttavaa näin jälkeen päin ajateltuna. Elämässä epäonnistumiset ovat tietysti tärkeitäkin, koska yleensä niistä oppii ja pettymykset laimenevat ajan myötä. On minulla elämässä ollut toki muitakin juttuja, jotka eivät ole menneet aivan putkeen, mutta turha niitä nyt on enää tähän ruveta listaamaan. Enemmän on ollut kuitenkin iloisia aikoja ja onnistumisia!

Mikä on ollut sinun elämässäsi epäonnistuminen, jonka laittaisit omaan CV:si?

 

Lue myös:

Pienin ja suurin kuukausipalkkani

Mistä tietää, mikä on se ”oma juttu”??