Hae
Katri Gruner

Oletko liian kiltti? Opettele ensin nämä asiat (eikä mielellään kantapään kautta)!

”Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat minne vain!”

Mistä tunnistaa liian kiltin ihmisen? Siitä, että hän ajattelee ensin muita ja vasta sitten itseään, eikä aina uskalla olla terveellä tavalla itsekäs. Itse tunnistan itsestäni myös sen kiltin tytön puolen, joka varmaan juontaa juurensa lapsuuteen asti. Se ilmenee etenkin niin, että välttelen konflikteja, joissa minun pitäisi sanoa toiselle ihmiselle jotakin negatiivista. Tämähän ei ole mikään yrittäjän paras ominaisuus, koska bisneksessä on pakko pitää omat puolensa ja välillä on uskallettava sanoa asiat niin kuin ne ovat. Usein otan asioita aika henkilökohtaisesti ja minusta tämäkin on liian kiltin ihmisen yksi haaste. Aina kyse ei ole minusta henkilökohtaisesti, eli asiat riitelevät, eivätkä ihmiset.

Toinen kiltteyteen liittyvä ominaisuus jonka tunnistan itsestäni on se, että koitan usein arvailla millä tuulella ihmiset ovat ja mukautan sitten omaa käytöstäni sen mukaan. Ei hyvä! On ihan tosi väsyttävää miettiä ja arvuutella jatkuvasti, mitäköhän tuo toinen (usein tuntematonI) ihminen nyt minusta miettii? Miksi hän katsoi noin? Miksi hän käytti juuri tuota sanaa? Muistelen jo lapsena miettineeni usein millä tuulella aikuiset ovat.

Moni kokee oman kiltteytensä varmasti osin hyvänä ja osin myös huonona ominaisuutena. Ihailen itse ihmisiä, joissa on vähän badass -viboja, mutta samalla myös niitä, joiden ei tarvitse painaa muita alaspäin noustakseen itseään ylös. En ole koskaan ollut mikään rajojen rikkoja tai kulkenut teininäkään nyrkki pystyssä. Olen ollut enemmän sellainen, etten halua tuottaa kellekään pettymystä ja jos joku on sanonut minulle pahasti, niin olen voinut märehtiä sitä kauankin. Se on inhottavaa. Sitä asiaa työstän edelleen ja se on aiheuttanut minulle matkan varrella todella paljon ahdistusta. Itsensä kehittäminen on kuitenkin loppumaton prosessi! Minulle on onneksi kehittynyt aika hyvä itsetunto ja uskallan olla oma itseni. Pidän sitä omana vahvuutenani. Aitous vetoaa ihmisiin.

Haluan rohkaista teitä kaikkia ajattelemaan, että itseään on aina mahdollista muuttaa! Mun elämässä tulee jatkuvasti tilanteita joissa huomaan, että vanha Katri ei olisi uskaltanut ehkä olla riittävän itsekäs, mutta nykyinen pystyi siihen! Kilttinä ihmisenä olen myös joutunut monesti tilanteisiin, joissa jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt astua esiin rohkeammin, eikä miettiä aina pahoittaakohan nyt joku mielensä. Siksi haluan jakaa teille sellaisia ajatuksia, jotka ovat tuoneet minun persoonaani ihan sopivaa itsekkyyttä!

Vinkkejä sinulle joka tunnet olevasi liian kiltti!

  • Vaadi itsellesi hyvää ja tasavertaista kohtelua! Ihmissuhteissa ja työyhteisössä. Opetat ihmiset kohtelemaan sinua niin kuin he kohtelevat.  Jos et koskaan tule esille ja avaa suutasi, niin olet ilmaa muille. Jos esimerkiksi annat puolisosi tai pomosi puhua sinulle rumasti ja alistavasti, niin hän automaattisesti pitää sinua itseään heikompana ja vähempiarvoisena. Kun luovut itsekunnioituksesta, niin et saa sitä muiltakaan. Ja toisinpäin: Kun ihmiset huomaavat, että arvostat itseäsi, niin he alkavat arvostaa sinua itsekin! ”En pitänyt siitä mitä sanoit minulle” on muuten hiton vaikea lause, mutta välillä todella käyttökelpoinen!

 

  • Älä anna muiden käyttää kiltteyttäsi hyväksi! Tee päätökset sen perusteella, miltä itsestäsi tuntuu, äläkä pelkää muiden reaktiota. Kiltti ihminen alistuu joskus toisten pelinappulaksi ja suostuu kiltteytään sellaiseen mistä ei oikeasti pidä. Jos suostut aina kaikkeen, niin ihmiset alkavat ajatella ”Ei se kuitenkaan kehtaa kieltäytyä!” . Itse olen ottanut sellaisen taktiikan, että luotan usein ensimmäiseen ajatukseen: Se yleensä kertoo onko juttu minua varten vai ei. Itsekin suostuin esimerkiksi vanhempaintoimikuntaan, enkä edes puhu ruotsia 😀 !

 

  • Käännä kiltti luonteesi voimavaraksesi! Kaikkien ei tarvitse olla ikäviä kusipäitä (eikä onneksi kaikki olekaan!). Kiltti ihminen voi silti kuulu ja näkyä ja olla räiskyvä persoona! Itse uskon siihen, että hyvät ihmiset palkitaan tavalla tai toisella tässä elämässä. Se, että kohtelet muita ihmisiä hyvin ja ystävällisesti tekee sinusta mielettömän timantin tässä maailmassa, jossa on aivan tarpeeksi itsekkäitä ihmisiä!

 

  • Kiltteys ja tietynlainen suorittaminen kulkee helposti käsi kädessä. OPI SANOMAAN EI! Jestas mikä harjoittelu tässä onkin ollut, kun olen katsonut täyteen ammuttua kalenteria. Mietin joskus edelleenkin, mitä minusta ajatellaan, jos kieltäydyn vaikka jostain työtehtävästä? Pyydetäänkö minua enää uudelleen? Sitten kun haluaa miellyttää kaikkia ja suostuu kaikkeen on helposti tosi väsynyt. Sitten oppii sitten kantapään kautta olemaan itsekäs, kun on aivan loppu!

Tunnistitko postauksesta itsesi? Mikä omassa kiltteydessäsi eniten kuormittaa sinua? Haluan jakaa teidän kanssa ajatuksia ja autan mielelläni! 🙂

”En voisi koskaan pistää liikuntaa lasten edelle”

Luin otsikossa olevan lauseen tässä yksi päivä ja suoraan sanottuna minusta, liikuntaa harrastavasta äidistä ja itsestään huolta pitävästä naisesta se tuntui pahalta: Huono äiti, itsekäs äiti, äiti joka ei osaa laittaa asioita OIKEAAN tärkeysjärjestykseen. Sitten muistutin itseäni, että ehkä meillä arvomaailma on erilainen kuin muissa perheissä, eikä minun tarvitse siitä välittää. Silti en voinut olla kirjoittamatta tästä aiheesta. Ehkä pitäisi jutella jonkun äidin kanssa, joka ei pidä liikuntaa yhtään tärkeänä, jotta ymmärtäisin häntä paremmin.

Itsehän vaihdan lasten kanssa vietetyn ajan liikuntaan ainakin muutaman tunnin viikossa. Silti en jaksa uskoa, että on oikeasti kovinkaan suurta merkitystä onko lapset tuon ajan minun vai molempien vanhempien kanssa. tänäänkin vietän lasten kanssa lähes joka ikisen valveillaolotunnin.

Minulle ei koskaan ole ollut äitiyden aikana vaihtoehto, että luopuisin täysin omista harrastuksistani. Toki jos tilanne olisi se, että perheessä olisi erityistä tukea vaativia lapsia, niin tilanne olisi varmasti erilainen, mutta tässä nyt on ehkä turha ottaa esille kaikki ”ääritilanteita”.

Mun mielestä on aivan älytöntä, että yhdenkään äidin pitäisi jotenkin selitellä siksi miksi haluaa harrastaa ja etenkin miksi haluaa liikkua. Liikunta menee mulla samaan kategoriaan kuin ruoka ja lepo: Asiat, joita ilman en voi hyvin.
Jos oma terveys on omissa arvoissa edes TOP kolmosessa, niin eikö silloin liikunnan pitäisi olla ihan luonnollinen osa elämää? Se, tekeekö sen yksin, kaksin vai koko perheen kanssa onkin sitten toissijaista. Itse paljon istumatyötä tekevänä kroppani ei varmasti voisi hyvin ilman jumppaa ja siksipä treenikertoja tulee viikkoon 3-5. Tässä on huomioitu myös lasten kanssa yhteiset liikuntahetket, kuten uimahallikäynnit. Thainyrkkeilytreenejä mulla on viikossa kahdet (1,5h kerrallaan) ja sen lisäksi käyn kerran tai kaksi salilla/jumpassa/lenkillä tai milloin mitäkin. Joskus jumppaan kotona, mutta yleensä se on venyttelyä tai joogaa kun lapset hyppii ympärillä.

Mihin aikaa löytyy?

Itsekin tiedän 100%:sesti, että lapsiperheessä ajankäyttö tarkoittaa jostain asioista luopumista. Tämä tietysti etenkin silloin kun perheeessä on ihan pieniä lapsia tai silloin, kun lapsilla on sellaisia harrastuksia, joihin tarvitaan aikuista (esimerkiksi kuskaamaan). Jos aikaa koittaa järjestää viikossa lapsien kanssa puuhailuun, omiin harrastuksiin ja vielä parisuhteelle, niin kyllä siinä saa aikamoinen taikuri olla. Mutta itse ainakin myönnän, että parisuhde aikaa kyllä olisi enemmän kun sitä järjestäisi, siis laittaisi kalenteriin.
Liikunta toki vaatii järjestelyä, mutta harvoin kuitenkaan niin paljon mitä etukäteen ajattelee. Varmasti suurimmalle osalle se kolmekin kertaa viikossa on jo aivan riittävästi, 30-45min kerrallaan ja jos siitä kerran liikkuu lasten kanssa ja kerran kotona, niin jäljelle jää yksi kerta kun lapset joutuvat olemaan ilman äidin välitöntä huolenpitoa.

Mutta miten musta taas tuntuu, että näissä perheissä joissa äiti uhraa oman treenaamisensa tai omat harrastuksensa, niin isiä ei sillä tavalla ahdista lähteä sinne 5-divarin jääkiekkotreeneihin tai omalle, koko päivän kestävälle pelireissulle? Mä väittäisin myös, etteivät isät niin usein väsy arjen pyörityksessä ja he osaavat muutenkin suhtautua paljon rennommin kaikkiin ”vaatimuksiin”, jotka liittyy ns. täydellisenä vanhempana olemiseen. Nykyään äidin pitäisi olla lasta varten 100% hereilläoloajastaan ja olla kodinhoitajan lisäksi, kuski ja ohjelmatoimisto. Koko ajan pitäisi olla jotain ”laatuaikaa”, tai muuten lapsilla ei jää mukavia muistoja lapsuudesta. Mä voisin väittää, että aika harvoin etenkin mun kaltaisilla 80-luvun lapsilla äiti ja isä oli jatkuvasti järjestämässä jotain tai viemässä jonnekin ja samalla tavalla käytiin töissä.

voitko hyvin ja oletko tyytyväinen jaksamiseesi?

Jos kysyt itseltäsi rehellisesti, että kuinka mä voin juuri tällä hetkellä niin mitä vastaisit?
Mä itse haluaisin muistuttaa muita äitejä, että panostakaa myös itseenne! Oli lapsia 1 tai 10 niin jokaisen äidin kroppa ja PÄÄ hyötyy liikunnasta. Se aika ei ole todellakaan hukkaan heitettyä! Kun vanhemmat liikkuu, niin se antaa lapsille myös esimerkin siitä, että liikunta on tärkeä osa arkea ja elämää. Liikunta on muuten myös mieletön itsetunnon kohottaja, joka tietysti vaikuttaa parisuhteeseen.

Mä oon ajatellut, että jos mulla jää nukkumisen ja töiden jälkeen perheelle 72 tuntia viikossa, niin siitä kaksi tuntia pois ei varmasti tee musta äitiä, joka ei ole riittävästi lapsille läsnä.

Nyt olisi mukavaa kuulla rehellisiä kommentteja muilta äideiltä: Koetko liikunnan itsellesi ns.turhana harrastuksena vai tärkeänä osana elämää (siis riippumatta siitä tuleeko treenejä viikossa tunti tai kymmenen)? Muistakaa perustella vastauksenne! 🙂