Hae
Katri Gruner

Miksi ystävyys voi tuntua aikuisena vaikealta?

Lainausmerkeissä olevat tekstit ovat instaseuraajieni kokemuksia ystävyydestä ja uusien ystävien saamisesta aikuisiällä. Kiitos kaikille kokemuksensa kertoneille, vastauksia tuli yli 50! Ystävyys herätti valtavasti tunteita!

Ystävyys on kuin pissaisi housuun: Kaikki näkevät sen, mutta vain sinä tunnet sen lämmön.

Muistan edelleen tämän viestin, jonka sain ystävänpäivänä rakkaalta ystävältäni what’s upissa ja se nauratti. Toki koen, että ystävyyden ylläpitäminen on tärkeää muulloinkin, kuin ystävänpäivänä. Halusin kysyä mitä te rakkaat seuraajat olette mieltä ystävyydestä ja miksi ystävyyssuhteiden ylläpito tai uusien ystävien saaminen aikuisiällä voi tuntua haasteelta?
En halua yleistää, mutta ainakin oman kokemuksen myötä naiset ja miehet suhtautuvat ystävyyteen hieman eri tavalla. Itse olen paljon yhteydessä lähimpiin ystäviin, siis vähintään kerran viikossa. Vaikka näkeminen ei ole aina helppoa arjessa, niin minusta viestin laittaminen ei ole iso juttu.
Miehillä yhteydenpito ei välttämättä ole niin isossa roolissa, eikä he välttämättä mieti paljonko aikaa näkemisen välissä on. Minusta myös tuntuu, että oma mieheni hengaa mieluiten lapsuudenystäviensä kanssa, siinä missä itse olen saanut sydänystäviä vielä aikuisiällä. Tuntuu myös tosi oudolta ajatukselta, että miehelläni välity katkeaisivat hyvän ystävän kanssa. Itselläni näin on valitettavasti käynyt. Aina ei draamalta säästytä ja tekin toitte sen esille viesteissänne.

Kysyin teiltä storyssä mistä huomaatte, että olette ystävillenne tärkeitä? Itse koen, että ystävyys on kaksisuuntainen tie. Väliä ei ole välttämättä sillä kuinka aktiivisesti tai miten yhteyttä pidetään, vaan sillä että molemmat tietää olevansa toisilleen tärkeitä. Tavallaan uskon siihen, että aikaa kyllä riittää itselle tärkeisiin asioihin.

”Meillä on muutaman vanhan hyvän ystävän kanssa yhteinen whatsup, jossa viestitellään päivittäin. Käydään ainakin kerran viikossa yhdessä koiralenkillä, koska kaikilla on koira. Mutta moneen muuhun kaveriin ei juurikaan tule pidettyä yhteyttä kuin satunnaisesti somessa kommentoimalla tai jos nähdään jossain sattumalta.”

”Pidetään yhteyttä todella aktiivisesti. Joidenkin kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti soitellaan ja tavataan, mutta juttu jatkuu kuin olis nähty vasta eilen. Toisten kanssa whatsapp laulaa päivittäin kymmenien ja taas kymmenien viestien kera. Kahvitellaa  viikoitttain ja meitä yhdistää lähimpien ystävien kanssa myös sama harrastus joten senkin tiimoilta nähdään ja matkustellaan usein. Toki nyt koronan paska sekottanut senkin..”

Sydänystävän voi saada aikuisenakin!

Minulla on sydänystävien joukossa sellaisia, joiden kanssa olen tuntenut lapsesta saakka ja sellaisia, joiden kanssa ollaan tutustuttu vasta myöhemmin (esimerksi töiden kautta). Oli ihana huomata instaan tulleista viesteistä, että joskus sen sielunkumppanin löytäminen aikuisiälläkin voi tapahtua jopa yllättäen! Aikuisena tutustuminen voi olla toki vaikeampaa ja joku kommentoikin, ettei halua ”häiritä” ketään. Tämä on toisaalta vähän surullistakin, koska entäs jos se ihminen, jota et kehtaa häiritä olisikin kovasti vailla ystävää?

Aikuisena joku voi vaikuttaa siltä, että hänellä on laaja ystäväpiiri ja tästä päättelee, että hänen elämäänsä tuskin enää mahtuu ketään. Mutta jos jonkun kanssa klikkaa ja löytyy yhteys, niin siitä voi muodostua todella tärkeä juttu molemmille! Voihan sitä vaikka kysyä ensin vaikka lounaalle tai kahville ja jos juttu alkaa luistamaan, niin siitä se ystävyys alkaa sitten kehittymään. Myös uuden työn tai harrastuksen kautta voi tutustua ihmisiin.

”Olen saanut hiljattain yhden uuden ystävän. Kun tutustuimme sanoin suoraan, että tuntuu kuin olisimme aina tunteneet ja että arvostan uutta ystävyyttämme. Samalla pelkäsin etten saisi vastakaikua, mutta minun onnekseni hän oli samaa mieltä. Tiedän että olen tärkeä, koska minuun luotetaan ja voin itse luottaa tukeen kun sitä tarvitsen.”

”Yksi rakkaimmista ystävistä löytyi, kun molemmat aloitimme uuden harrastuksen. Lähes ala-astetyylillä pukkarissa sitten viimeisen kurssikerran jälkeen kysyttiin toisiltamme, että voisitko olla mun kaa. Olemme myös keskustelleet siitä, miten harvinaista on löytää näin hyvä ja syvä ystävyys aikuisiällä.”

”Olen saanut paljon uusia ystäviä aikuisiällä ja tavallaan he on tällä hetkellä ne, jotka on läheisimpiä. Ei ole sen nuoren ja itseään etsivän minun taakkaa näissä suhteissa, vaan tunnemme toisemme nyt tällaisina millaisiksi aikuisiksi olemme kasvaneet ja mistä eteenpäin kehitymme. Mulla on lapsuudesta ystävät enää oikeastaan facekavereita, vain kaksi jäänyt aikuisuuteen saakka ja heitä näen tosi harvoin. Niin erilaiset elämän tilanteet. Nuoruuden jälkeen ihmiset muuttuu paljon, todella, enkä voisi kuvitellakaan että olisin ystävä joidenkin kanssa enää. Ei siksi että he olisivat jotenkin idiootteja, vaan siksi etten usko että meillä olis enää mitään yhteistä. Ei ystävänä kannata pysyä vain ystävyyden vuoksi. Ystävä on monesti läheisempi suhde henkisesti kuin edes parisuhde, joten siltä vaaditaan paljon erilaisia tasoja.  Tiedän että olen tärkeä koska heillä on aina aikaa kun sitä tarvitaan, vaikka vain puheluun, mutta kuitenkin. Ja jos jollain ei joskus olekkaan aikaa, siitä ei seuraa mitään draamaa.”

Ystävyys vaatii sen, että on jotain yhteistä josta pitää kiinni

Moni kommentoineista kertoi, että ystävyyssuhteita on vaikea pitää aktiivisena ja yhteydenpito jää helposti muun arjen keskellä. Arjessa ei myöskään tule välttämättä tilanteita, joissa voisi kohdata uusia, ”oman tyyppisiä” ihmisiä. Lapsiperhearki tuntuu olevan monelle se ajanjakso elämässä, kun kokee, ettei ole oikein aikaa ystäville. Muutama myös kommentoi storyihini, ettei perheellinen ystävä enää jaksa panostaa ystävyyteen ja se tuntuu pahalta.

Lapsen saamisen lisäksi esimerkiksi muutto uudelle paikkakunnalle tai vaikka ero voi olla syy siihen, että hävittää yhteyden vanhoihin ystäviin. Joskus sanotaan, että tosiystävyys ei koskaan kuole, mutta voi se oikeasti kuolla. Ystävyys on suhde siinä missä vaikka parisuhde ja jos ei koskaan nähdä eikä pidetä mitään yhteyttä, niin todennäköisesti välit viilenee. Ihminen myös muuttuu ja sekin vaikuttaa siihen, että tiet saattaa erota tai välit viilentyä. Jos kokee, että toisen kanssa ei ole enää mitään yhteistä, niin silloin yhdessäolo muuttuu helposti väkinäiseksi. Yhteisissä tapaamisissa on vaikeaa olla enää rennosti ja oma itsensä.

”Ystävyys (muutama) kuivui kokoon kun muutin perheen kanssa toiseen kaupunkiin. Yritin itse olla aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa mutta vastakaikua en juurikaan saanut ja monet itkut olin asian takia itkenyt. Yritin monta kertaa uudestaan ja  toinen ei ollut lainkaan valmis näkemään minkäänlaista vaivaa ystävyyden eteen, ei edes sitä viestiä ”mitä kuuluu”. Näen nyt oman arvoni ja olen saanut ystäviä ketä oikeasti kiinnostaa myös mitä minulle kuuluu.”

”Minulla 3 lasta 11v 3v ja 2v kaikki ystäväni lapset ovat vähintään sen 11v joten kukaan ei ole samassa elämäntilanteessa kanssani, ovat unohtaneet miltä nämä ruuhkavuodet tuntuvat. En pysty aina osallistumaan heidän järjestämiin juhliin tms, koska kärsin vieläkin unettomista öistä nuorimmaisteni takia. Tämä on ystävilleni vaikea ymmärtää. Tai he eivät muista miltä tämä tuntuu. Siksi tunnen usein olevani ulkopuolinen ja yksinäinen”

Työyhteisö on tärkeä!

Olen ollut yrittäjänä maaliskuusta 2018 ja yrittäjyyden myötä menetin myös työyhteisön. En olisi uskonut, miten iso juttu elämässä työkaverit ovat! Työyhteisö on loppujen lopuksi tosi iso osa elämää ja työpaikan vaihdon myötä voi menettää yhteyden tärkeisiin ihmisiin. Ollessani töissä hätäkeskuksessa tapasin myös minulle erittäin tärkeän ja rakkaan ihmisen, jonka kanssa ”klikkasi”. Teidänkin viesteissä työkaverit mainittiin monta kertaa.

”Koulun jälkeen menin kauppaan töihin. Siellä työkaverini olivat minua paljon vanhempia,itse olin 20 enkä päässyt ns.porukkaan. siitä lähdettyäni muihin hommiin on aina työkaverini olleet minua paljon vanhempia, äitini ikäisiä suurinpiirtein. Olen edennyt urallani ja tällä hetkellä kollegani on myös äitini ikäinen.. missä siis voisin saada oman ikäisiä kavereita?”

”Tää on oikeasti vähän kipeäkin asia. Kun ei oo niitä työkavereitakaan, niin välillä surettaa, kun ei kuulu mihinkään porukkaan. Ja toki sitä välillä miettii, että onko itsessä jotain vikaa, kun ei kenenkään kanssa ystävysty.”

 

KOetko, että sinulla on yksi tai useampi sydänystävä?

Ps. Lue täältä aivan loistavasta konseptista – Nonsense-podin kaverihausta!

Miltä tuntuu kun oma rauha vaihtuu ”pariskuntakonttoriin”?

Olen tehnyt töitäni pääosin kotoa käsin nyt n.2,5-vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että olen yleensä neljä päivää viidestä kotona, jolloin työskentelen koneella kirjoitushommissa ja palavereissa. Tällä hetkellä teen viikosta yhden päivän liikunnanohjausta ja toisinaan keikkailen vähän siellä sun täällä. Yrittäjänä tämä on mahdollista ja helppoa. Minulla ei ole toimistoa, jossa pitäisi olla aamulla klo.8 tämä on muutenkin kiireisessä lapsiperhearjessa helpotus.
Myös mieheni on ollut koronan kuvioihin tultua kotona ja hänen työnsä on suurimmaksi osaksi puhelimeen puhumista ja palavereihin osallistumista (eli puhumista). Normaalisti hän viettää suuren osan työajastaan myös asiakkaiden luona, sekä työmatkoilla. Olen siis tottunut omaan rauhaani ja hiljaisuuteen. Keskittymiseni herpaantuu välillä herkästi, jonka takia en pidä kotona koskaan mitään ylimääräisiä ääniä päällä tosi rauhallista musiikkia lukuun ottamatta.

Meillä on tässä nykyisessä kodissa käytännössä vain yksi ”työpöytä” (takkahuoneessa) ja oma, joskin ei niin käytännöllinen työpisteeni on ruokapöydän päässä. Luojan kiitos pöytämme on 240cm pitkä, jotta koneeni ja paperikasani eivät valtaa kokonaan pöydän pinta-alaa! En kuitenkaan pidä tätä kaikista ihanteellisimpana ratkaisuna, koska haluaisin oman työpisteen, joka ei ole jatkuvasti kaikkien näkyvillä ja mitä ei tarvitse siivota pois. Oma työhuone toisi myös hieman sitä fiilistä, että työt eivät ole koko ajan silmien alla levällään.

En voi kieltää, etteikö minulla olisi mennyt hetken aikaa tottua oman rauhan menettämiseen. Olin tottunut työskentelemään kotona jo niin kauan yksikseni, että tuntui kuin joku olisi tullut omalle työpaikalleni hengailemaan 😀 . Parisuhde saa ihan oman mausteensa, kun yhteisen kodin lisäksi jaetaan myös yhteiset työtilat! Luojan kiitos meillä on sentään kaksi kerrosta tässä pariskuntakonttorissa.
Mieheni tarvitsee yhtä lailla rauhan hänen tapaamistensa ajan ja tuolloin en voi puhua samaan aikaan puhelimessa, ellen mene itse ulos tai vähintään vessaan. Usein huutelenkin alakertaan ”Voinko puhua kohta puhelimessa?.”
Lisäksi itse koen, että on vaikeaa keskittyä, kun joku puhuu koko ajan vieressä. En voisi työskennellä kovin tehokkaasti avokonttorissa, paitsi ehkä kunnon vastamelukuulokkeet päässä. Niitä olen harkinnut myös tänne kotikonttorille.

Luojan kiitos uudessa kodissamme on enemmän tilaa myös meidän molempien työpisteille ja ihan oma työhuone minulle. Mieheni palaa työskentelemään kodin ulkopuolelle jossain vaiheessa joten uskon, että meillä on molemmilla vähän parempi työrauha. Voin kertoa, että kun olet kuullut ne samat IT-jargonit (mm. ”process mining” ja ”cloud orchestrator”) päivän aikana sen 100 kertaa, niin se alkaa tulemaan korvista!
En sano tätä tietenkään pahalla: Hän tekee työtään ja jargonit sattuvat nyt olemaan vain osa sitä työtä.

Ei siis ole ollut ihan helpoin rasti tämä kotona työskentely, vaikka tiedän hyvin, että en ole ainoa samassa tilanteessa oleva todellakaan. Odotan todella, että tilanne normalisoituu. Välillä olen vaihtelun vuoksi käynyt työskentelemässä myös kirjastossa, mutta koronan takia työpisteet ovat olleet harmillisesti nyt sielläkin kiinni.

Onko muita joilla on ollut totuttelemista vastaavanlaiseen tilanteeseen tai ylipäätään kotikonttoriin?