Hae
Katri Gruner

Miksi äitiys on niin vaikeaa?

Äitiys on laji, jossa joudut jatkuvasti tekemisiin aivan uudenlaisten tunteiden kanssa. Tänä päivänä halkeat ylpeydestä ja huomenna huolesta. Ensin ärsyttää ja sitten pitää lapsiaan maailman älykkäimpinä ja taitavimpina. Olet ylpeä itsestäsi, kun jaksat kaivaa esille kerran puolessa vuodessa ne sormivärit ja kestät sen kaamean shown, joka siitä seuraa. Sitten kiroat lapsen kuullen silkasta vitutuksesta ja mietit, ettei näin huonosti käyttäytyvää äitiä voi olla olemassakaan!

Miten sitten kestää oman lapsen kykyihin ja kehitykseen liittyvää arviointia?
Tänään selvisi, että kolmevuotiaamme on vähän jäänyt jälkeen häneltä odotetusta kehityksestä. Hän ei ole niin omatoiminen kuin muut, eikä osaa mennä riittävän hyvin muiden leikkeihin mukaan. Tämä oli tietysti valtava shokki, koska en ole osannut epäillä mitään ongelmia. Hän on aika ”verkkainen” persoona ja tosi erityyppinen kuin mitä vanhempi poikamme oli pienenä. Hän nauttii täysin siemauksin aikuisten avusta, toisin kuin nuorempi poikamme, joka oli aina ”minä itse”. Ja kyllä minä tiesin, että hän tykkää vain autoista ja junista, eikä useinkaan jaksa innostua mistään muista leluista.

Kuten arvata saattaa, käännän heti syyttävän sormen itseeni. Miksi en ole vaatinut omatoimisempaa käytöstä? Miksi edelleen autan pukemisessa ja palvelen häntä? Onko hän nyt tämän toiminnan seurauksena hoidossa se, jota kaikki joutuvat odottamaan ja joka aiheutta hoitotädeille extra-työtä…?

Minulle on aivan samantekevää millaisen luonneanalyysin joku someseuraajani tekee lapsestani muutaman ohikiitävän instapätkän perusteella. Mutta kun sen tekee kasvatuksen ammattilainen ja ihminen, joka on seurannut lastani jo pitkään, niin tottakai se aiheuttaa huolta ja ahdistusta. Yhtä paljon ärsyttää myös se, etten voi suhtautua tähän lastani koskevaan palautteeseen neutraalisti, vaan olen poissa tolaltani. Miten ikinä kestän Vilma-viestit tai muut vastoinkäymiset? Miksi äitiys on niin vaikeaa??

Tiedän että itsensä syyttely ja soimaaminen on turhaa. Tähän olisi varmasti helpompi suhtautua, jos osaisi jo valmiiksi lapsella epäillä jotain ”poikkeavaa” käyttäytymistä. Ja miten kolmevuotiaalla voi sellaista vielä edes epäillä? Vastahan hän oppi puhumaan ja kävelemään! Tiedän kyllä, että hoidon ammattilaisten työhön kuuluu myös seurata ja arvioida lasta, sekä raportoida vanhempia poikkeavuuksista. Se vaan tuntuu olevan ainakin tälle vanhemmalle hieman liian kova paikka.

 

Onko teillä ollu tilanteita, joissa palautteen ottaminen omasta lapsesta on ollut vaikeaa…?

Onko vanhanaikaista puhua naisten ja miesten eroista?

Oletteko törmänneet YLE:llä sarjaan nimeltä ”Mitä mietit Ronja Salmi?”! Minusta sarja on todella mielenkiintoinen ja etenkin kun viimeisismmässä jaksossa keskusteltiin omaan työhöni liittyvästä aiheesta, eli Tinder-deittailusta, niin tottakai olin heti pelkkänä korvana! Ehkä lopulta jakson anti jäi vähän köykäiseksi, koska siinä ei menty sen enempää nykyiseen deittailukulttuuriin tai Tinderin ”lieveilmiöihin”. Näitä tarinoita kuuntelen lähes päivittäin ja minusta olisi ollut mielenkiintoista kuulla ajatuksia etenkin seuraavista aiheista

  1. Tinderissä on haastavaa edetä keskustelua pidemmälle
  2. Aidosti parisuhdetta etsivät hukkuvat muun massa joukkoon
  3. Moni testaa Tinderissä vain omaa markkina-arvoaan, eikä ole niinkään kiinnostunut tutustumaan ihmisiin

Sarjassa puhuttiin useaan otteeseen ”heteronormatiivisuudesta”, joka oli itselleni uusi sana (anteeksi junttiuteni)

Heteronormatiivisuus. Ajattelutapa, jossa heterous nähdään kaikkia muita suuntautumisia toivotumpana, luonnollisempana ja parempana. (Lähde: Seta.fi)

 

Tuossa sarjassa ja siihen liittyvässä somekeskustelussa kritisoitiin paljon sitä, että moni ajattelee vielä oikeasti, että miehet ovat marsista ja naiset venuksesta. Eli ihmisten käyttäytymistä peilataan liikaa heidän oletetun sukupuolen perusteella. Vaikka tyyliin ”miehet vonkaa seksiä ja naiset takertuu” -tyyppisesti. Ja että oletetaan automaattisesti, että miehet pitää vain naisista ja naiset vain miehistä. IG-keskusteluissa oli mm seuraavia lauseita liittyen deittiretriitistä näytettyyn klippiin, jossa puhuttiin miten eri tavalla treffeillä naisen ja miehen mielenkiinto voi herätä

”Hoh hoijaa, joko tultaisiin pian 2010-luvulle?”
”Kuka jaksaa mennä kuuntelemaan jotain 500v vanhoja dogmeja?”
”Todella kornia, vanhanaikaista ja ihan helvetin heteronormatiivista settiä. Ehkä korneimmaksi sanomaksi koin sen, kuinka alleviivasit miesten ja naisten eroavaisuuksia”.

Itse teen töitä lähinnä oletettavasti(en kysy tätä) heteroksi itseään tulkitsevien asiakkaiden kanssa (koska heitä nyt vain sattuu olemaan enemmistö ja ehkä sateenkaari-ihmisillä on omat väylänsä löytää toisensa), mutta aloin miettiä, että olenko itse jotenkin ahdasmielinen ja ”leimaava”. Etenkin kun olen järjestämässä naisille suunnattua Viimeinen kesä sinkkuna -valmennusta ja suunnittelemassa miehille suunnattua verkkovalmennusta. Eli pitäisikö mun nyt järjestääkin verkkovalmennus ”yksilöille”…? Saako miesten ja naisten eroista puhua saati kouluttaa ihmisiä huomaamaan ne?!

Autan ihmisiä ammatikseni löytämään itselleen puolison. Asiakkaani eivät todellakaan edusta varmasti otannaltaan koko maailmaa, koko suomea, mutta siellä on huomattavissa helposti yhtäläisyydet. Laskin, että olen työni kautta puhunut vuoden sisällä n.200 sinkun kanssa, siis ihan vähintään! Ollaan puhuttu deittailusta, Tinderistä, parisuhteesta, lapsihaaveista, parisuhteiden lopuista ja kaikesta näihin liittyvistä. Minulle on tullut aika selkeä käsitys siitä, että meillä ihmisillä on deittailussa usein (huom, ei aina) tietynlainen tapa toimia ja tietyt piirteet ovat ominaisempia miehille tai naisille. Tämän osoittaa jo se, että usein miehet hakevat tietyntyyppistä naista (naisellista, iloista, reipasta) ja naiset tietyntyyppistä miestä (miehekästä, isoa, itsevarmaa). Tämä taitaa olla meissä niin esihistoriallinen asetus, ettei se koskaan tule katoamaan.  Mäkin oon silti omien oletusteni kanssa 100% joidenkin mielestä ”ällöttävän heteronormatiivinen”. 

Jotkut asiakkaat toki eivät välitä kumpaa sukupuolta he etsivät ja väliäkös sillä minulle on. Pyrin auttamaan kaikkia parhaani mukaan! Olen ylipäätään sitä mieltä, että ihmiset antavat liikaa painoarvoa pienille ulkoisille seikoille ennen, kuin ovat tutustuneet kunnolla ihmisen persoonaan.

Minusta on hienoa, että puhutaan yksilöinä ja ihmiset eivät enää etsi ”elämänsä naista” tai ”elämänsä miestä”, vaan ”elämänsä ihmistä”. Mutta en toisaalta ymmärrä sitäkään, että ei saisi enää olla sitäkään mieltä, että meillä on eroja! Ja niitä eroja ymmärtämällä voi oppia vastakkaisesta sukupuolesta ja sen käytöksestä todella paljon. Sekin on se syy, miksi haluan näitä valmennuksia järjestää: Että me mimmit opimme esimerkiksi, että miksi se mies katoaa kuin tuhka tuuleen, vaikka antoi ymmärtää olevansa kiinnostunut?
Ehkä mä olen tietyissä asioissa vanhanaikainen ja mietin myös sitäkin, että onko tässä taas tehty ihan luonnollisesti asiasta yhtäkkiä kauhean ahdasmielinen ajattelutapa. Että koitetaanko tässä nyt kieltää jotain, joka on kuitenkin totta?

 

Mitä te olette mieltä? Onko väärin tuoda esille naisten ja miesten eroja? ovatko miehet marsista ja naiset venuksesta?