Hae
Katri Gruner

10 vuotta täynnä ja pari sanaa parisuhteista.

Meillä tuli perjantaina 10-vuotta mittariin yhteistä eloa rakkaan mieheni kanssa. Ajattelin ensin, että kirjoitan blogiin jonkun ”parisuhdevinkkipostauksen” ja aloitinkin sen jo, mutta sitten painoin koko postauksen roskakoriin. Kaikki vinkit kuulostivat jotenkin niin itsestäänselviltä ja sata kertaa kerrotuilta.

Ilosaarirockissa 2012

On todella vaikeaa verrata muutenkaan omaa parisuhdettaan ja sen toimivuutta muiden parisuhteisiin, koska jokainen on erilainen ihminen ja vie siihen parisuhteeseen oman persoonansa, tapansa ja menneisyytensä. Joskus sitä saattaa joutua olemaan useammankin tyypin kanssa, ennen kuin tapaa SEN oikean. Ihminen voi myös muuttua ja olisi toki outoakin, jos joku ei kymmenessä vuodessa muutu yhtään! On kuitenkin myös se vaihtoehto, että kumppani on alussa unelmakumppani, mutta ajan myötä muuttuu ihan erilaiseksi ihmiseksi. On esimerkiksi saattanut ajatella, että toinen olisi rehellinen ja vastuuntuntoinen ihminen, jonka kanssa olisi hyvä perustaa perhe, mutta sitten kun lapset on hommattu, niin tilanne onkin aivan toinen.

Omassa miehessäni olen alusta asti arvostanut ja arvostan edelleenkin nimenomaan juuri tuota kykyä ottaa vastuuta itsestään ja perheestään. Hän on luonteeltaan todella harkitsevainen, eikä elä elämäänsä yhtään niin tunnetiloissa kuten itse välillä elän. Toki se piirre johon rakastuu on tietysti myös se, mikä eniten ärsyttää; Kun itse innostuu jostain asiasta ja leijailee 10cm irti lattiasta (ja ajatuksissaan maalaillut jo vaikka mitkä kuvat), niin toinen on vaan, että kattellaan… Olen itse aika spontaani, heittäytyjätyyppi, mutta mieheni ei halua tehdä mitään liikkeitä ilman kunnollista harkintaa. Hän ei koskaan ajaudu tunteen vietäväksi. Ai niin, paitsi ehkä autokaupassa.

2010 olin 27-vuotias ja oltiin tavattu 8kk aikaisemmin. Lähdettiin kiertämään yhdessä Aasiaa ja se olikin hyvä testi suhteelle.

Mulla on aina ollut haaveena oma perhe ja halusin kumppanin, jolla on sama toive. Itse ihmettelen nykyisessä sinkkumenossa sitä, että vielä kolmekymppiset ihmiset miettii onko he vielä valmiita perustamaan perheen!? Sitten odotellaan vuositolkulla, että millonkahan se OIKEA aika tulisi. Jos joku mies sanoisi mulle kolmekymppisenä, että en ole varma haluanko lapsia ja itse haluaisin, niin sanoisin, että soitellaanpa, mutta eri bändeissä. Miehille se toki on eri asia kuin meille naisille. Sen vinkin kuitenkin annan teille siskot, että ei kannata jäädä odottelemaan, jos puoliso miettii onko hän valmis hylkäämään änäri-illat kamujen kanssa jos oma lapsi tulee kuvioihin. Se aika lailla jo kertoo, että ongelmia on horisontissa. Saatat joutua nimittäin elämään mieslapsen kanssa.

Olen kuullut useita kauhutarinoita näistä ”mieslapsista”, jotka siis ovat iältään aikuisia ihmisiä, mutta käyttäytyvät kuin lapset. Kiitän luojaa korkeuksissa, ettei minun tielleni ja elämääni ole osunut yhtään tällaista tapausta. Ajatus siitä, että aikuinen ihminen pelaa jotain räiskintäpelejä samalla kuin itse hoidan vauvaa ja kotia… Siis pelkkä ajatus saa mun verenpaineen nousemaan! Mulle on myös tärkeää se tunne, että tiedän, että vaikka lähtisin tästä viikoksi reissuun, niin mies _pärjää_ kotona lasten kanssa siinä missä itsekin pärjäisin. Toki on monta asiaa, jotka jäävät meidän äitien vastuulle (tyyliin jotkut kaverisynttäreiden muistamiset tai neuvolan varaaminen), mutta tärkeintä on, että peruspaletti pysyy hallinnassa.

Mä oon joutunut tässä matkan varrella myös hiomaan omia kulmia ja ihan katsomaan sinne kuuluisaan peiliin! Olin vielä 10v sitten aika temperamenttinen ja mun kohtaukset oli vähän liikaa rauhaa rakastavalle miehelleni. Kerran hän ajoi 180km Helsingistä Tampereelle, mulla meni herne jostain nenään ja hän lähti takaisin 😀 .
Ei aina ole kysymys siitä mitä MINÄ haluan siltä toiselta ihmiseltä, vaan siitä, haluaako minut joku näillä spekseillä? Olenko minä sellainen ihminen, että joku haluaisi viettää aikaa kanssani, saati jakaa koko elämänsä? ”Jos en kelpaa tällaisena, niin olen mieluummin yksin” on ihan kiva lause sellaiselle, joka pyytää aina kaikkia muita muuttumaan, mutta ei koskaan näe mitään vikaa itsessään. Itse sitten ajattelin, että sen verran hyvä mies on menetettäväksi, että kannattaa varmaan olla loukkaantumatta IHAN joka asiasta.

”Vakka kantensa valitsee” on siinä mielessä kyllä totta, että rakastuminen ei ole vain tietynlaisten ihmisten etuoikeus ja hyvä kumppani voi löytyä sellaisestakin ihmisestä, jonka ensin ajatteli olevan itselleen täysin sopimaton. Meillä vaan on usein sellaisia ihmeellisiä uskomuksia omasta itsestämme kuten ”tarvitsen rauhallisen kumppanin” tai ”en voisi elää ujon ihmisen kanssa”. Itse olemme mieheni kanssa aika lailla vastakohtia ja silti tässä on porskuteltu menemään kymmenen vuotta ilman mitään isompia kriisejä.

Mulle parisuhde on lasten lisäksi elämäni tärkein asia ja ajattelen, että mä oon mieheni kanssa paras tiimi ja yhdessä ollaan rakennettu meidän elämä. Kun tapasin tämän miehen, niin sain kyllä enemmän, kuin mitä ikinä uskalsin toivoa.

Kuinka kauan sinä olet ollut kumppanisi kanssa ja mitä hänessä arvostat?

Mieheni joululahja minulle: Aikaa yksin kotona!

Lunastan tässä juuri parhaillaan mieheni minulle antamaa joululahjaa. Eli istun yksin kotona. Ja nautin!

Olin jo kesällä sanonut miehelleni, että kaipaan sitä, että voisin olla joskus kotonamme aivan yksin. Enkä siis tarkoita yhtä päivää tai iltaa, vaan oikeasti useampaa päivää. Tällaisen tilanteen järjestäminen ei vaan ole kovinkaan helppoa, koska ei ole oikeastaan kuin yksi paikka, jonne mieheni voisi lastemme kanssa mennä useammaksi päiväksi – nimittäin omille vanhemmilleni Pohjois-Karjalaan. Niinpä olin melko yllättynyt, kun mieheni ehdotti oma-aloitteisesti, että hän lähtisi lasten kanssa vanhempieni luokse ja minä saisin jäädä nauttimaan omasta ajasta yksin kotiin. Tähän väliin on kyllä kerrottava sellainen huomio, että mieheni ja vanhempiani tulevat aivan loistavasti juttuun ja mieheni viihtyy heidän kanssaan myös loistavasti. Hänelle anoppilassa oleminen ei ole ollut koskaan pakkopullaa…

En ole ollut yksin kotona edes yhtä yötä lähes seitsemään vuoteen. Tottakai olen yöpynyt muualla, mutta sellaista tilannetta ei ole ollut, että olisin kotonamme aivan yksin. Minulle juuri se kotona oleminen on nimittäin tässä SE juttu, koska koen, että kotona pystyn kuitenkin rentoutumaan eri tavalla kuin toisten nurkissa. Lisäksi minulta on puuttunut viime vuosina lähes kokonaan sellaiset hetket, että voin esimerkiksi aamulla nukkua pitkään ilman häiriöitä, katsella leffan yksin tai vaikka järjestellä jotain ikuisuusprojektikaappia. Hektisessä elämässä tulee vain hoidettua ne pakolliset ja joidenkin lakanoiden läpikäymiseen tai muuhun ”ei kiireelliseen” ei vaan yksinkertaisesti ole koskaan sopivaa, rauhallista hetkeä.

Äitiys on myös monella tapaa niin sitovaa (eikä vähiten henkisesti), että siitäkin täytyy saada välillä breikki! On tärkeää, että elämässä on hetkiä, jolloin KUKAAN ei kaipaa sinulta mitään. On vapaa aikatauluista, passaamisesta, rutiinien ylläpitämisestä ja valmiudesta olla saatavilla koko ajan. Olimme juuri lähes kolme viikkoa lomalla ja yhdessä aika lailla 24/7. Loma perheen kesken oli aivan ihanaa, mutta yhdyn ystäväni mielipiteeseen siitä, että usein loman jälkeen tuntuu, että pitäisi saada heti perään toinen loma aivan yksin. Lomareissulla saa monia kevennyksiä esimerkiksi siivoukseen, ruokailuun ja tekemisen keksimiseen, mutta yhtä olennaista osaa vanhemmuudesta se ei kuitenkaan poista; Aikuisen velvollisuutta olla lapselle koko ajan saatavilla.

Mitä sitten aion tehdä nyt, kun voin tehdä mitä huvittaa?

Saattaa kuulostaa vähän tylsältä, mutta en todellakaan mitään erikoista! Ensinnäkin olen töissä vielä huomenna ja aikaero vaivaa minua hieman edelleen reissun jälkeen. Iltaisin olen ollut todella väsynyt jo kahdeksalta. Lisäksi päätin, että en ota mitään paineita, vakka tätä herkkua tuskin ihan heti tullaan maistamaan uudelleen. Vaikka nämä kolme päivää menisivät minulta kotona olemisen osalta vain makoiluun ja tv:n katseluun, niin sitten se on niin. Jos saan jonkun yllättävän energiapiikin alkaa käydä läpi niitä lakanoita tai muuta sortteerausta, niin voihan se olla, että vapaalla on sitten ollut jotain ihan näkyvääkin hyötyä huushollissamme.

Jo nyt tiedän kuitenkin erään asian; Aion tulevaisuudessa toivoa tällaista aineetonta lahjaa joulun lisäksi myös esimerkiksi syntymäpäivä-,  tai äitienpäivälahjaksi! Tänä vuonna olen huomannut jotenkin todella konkreettisesti sen, miten suorassa vaikutuksessa oma jaksamiseni ja hyvinvointini on siihen, miten aidosti läsnä jaksan olla lapsille. Väsyneenä ja turhautuneena äitiydestä nimittäin saattaa tulla ikävää päivien läpi suorittamista, josta jälkeenpäin kokee huonoa omaatuntoa ”kun ei taaskaan jaksanut olla se äiti, joka jaksaa leikkiä, jutella ja olla hyvällä tuulella”. Jos tiedät mistä puhun, niin suosittelen sinuakin pyytämään tulevaisuudessa ihan rohkeasti aikaa myös itsellesi. Omassa kodissa. Aivan yksin.

Miltä tällainen jouluahja sinusta kuulostaa? saako äiti toivoa omaa aikaa?