Hae
Katri Gruner

Tein sunnuntaina jotain, jota en olisi vielä kaksi vuotta sitten edes harkinnut tekeväni!

Jos olette seuranneet mun aiempaa Fit you too -blogia, niin saatatte tietää, että mä oon kärsinyt nyt n.10-vuotta autoilufobiasta. Olen ajanut pienen kolarin vielä Tampereella asuessa ja sen seurauksena auton ajamisesta tuli TODELLA vastenmielistä, vaikka jatkoinkin sitä heti kolarin jälkeen. Kolarissa meni siis vain peltiä onneksi ruttuun, mutta mun henkinen tila taisi vaurioitua enemmän kuin itse auto. Jännä juttu, miten näennäisen pienellä tapahtumalla voi olla niin iso vaikutus omaan psyykeen. Kolari ei ollut onneksi oma vikani, joten siitä ei seurannut mitään sen enempää seurauksia.

Hikoilua ja puutumista

Jos ei ole kärsinyt koskaan fobiasta, niin on vaikeaa ymmärtää miten kamalalta tilanteen kohtaaminen voi tuntua. Autolla ajaminen on sen lisäksi asia, jota on vaikeaa vältellä – tai ainakin sen välttely hankaloittaa elämää ihan hirveästi näin kahden pienen lapsen äitinä, jonka pitää päästä kätevästi paikasta a paikkaan b! Lisäksi ajokammooni liittyi paljon fyysisiä oireita (ja liittyy vielä tänäkin päivänä), kuten sykkeen nousemista ihan tähtitieteellisiin lukemiin, hikoilua, hengenahdistusta, tärinää ja käsien puutumista. Oireet ovat tuttuja varmaan myös kaikille niille, jotka ovat kärsineet paniikkihäiriöstä. Tilanne ratissa voi olla juurikin paniikkihäiriön kaltainen, kun omaa mieltä ei saa pidettyä tyynenä ja alkaa itsekin stressaamaan sitä milloin oireet taas tulevat.

Minulla autoiluun liittyy ahdistusta erityisesti kolmessa tilanteessa: Silloin kun en tiedä minne olen ajamassa, silloin kun en tiedä kuinka kanssa-autoilijat reagoivat ja silloin en ole varma ryhmitynkö oikein (eli siis valitsenko oikean kaistan). Nämä kaikki kuulostavat autoilusta pitävän tai kokeneen kuskin korvaan ihan ääliömäisiltä jutuilta, mutta itselle nuo on niitä kaikista ahdistavimpia tilanteita. Tällä hetkellä olen pääsyt aika pitkälle jo siitä mitä autoilukammoni oli pahimmillaan, mutta esimerksi ajatus siitä, että ajaisin Helsingin keskustassa on täysin poissuljettu, ilman jotain ihan ylimaallista palkintoa tai pakkotilannetta. Onneksi vastaani ei ole tullut vielä tilannetta, että mun olisi ollut välttämätöntä edes ajaa siellä.
Sellainen asia on varmaan ihan hyvä mainita, että mun ajo- tai autonkäsittelytaidoissa ei ole mitään vikaa.

espoo, tuo kaukainen tuntematon

Eräs ystäväni on asunut Espoossa jo monta vuotta, mutta taistelin ihan viimeiseen asti hänen luokseen menoa… Koska ajokammo! Mietin monesti mielessäni, että pääsisin hänen luokseen myös kehä III:sta pitkin, joka jostain syystä tuntuu mun mielestä paljon iisimmältä ajaa kuin ykkönen (btw, inhoan ruuhkaa ja ahdistun siinä). Olen kuitenkin ajatellut, että jos joskus tulevaisuudessa vaikka muuttaisimme hieman syrjempään, niin mun on vaan pakko alkaa ajella pitempiä matkoja ja siedättää itseäni ajamiselle. Vihdoin ja viimein uskalsin siis ajaa sinne Espooseen ja itseasiassa nykyään ajelen ilman kahden päivän henkistä valmistautumista paljon rohkeammin ja pidemmälle.

Sunnuntaina kävin jopa ekaa kertaa elämässäni Kirkkonummella ( 😀 ) ja ajoin Länäriä. Wow, mikä saavutus. Joskus pari vuotta sitten en olisi MISSÄÄN tapauksessa lähtenyt vieläpä yksin autoilemaan uusiin paikkoihin. Mua helpottaa aina paljon se, jos ajan johonkin tuttuun paikkaan ja täällä meidän hoodeilla mä tietty autoilen päivitäin ilman mitään jälkeä ahdistuksesta. Paljon on kuitenkin vielä voitettavaa autoilun suhteen ja kuka tietää jos mä vielä joku päivä ajan siellä keskustassa,

Onko siellä muita autoilukammosta kärsineitä? Olisi kiva kuulla millaisissa tilanteissa teillä erityisesti ahdistus nostaa päätänsä?