Hae
Katri Gruner

Oletko ajatellut kauneusleikkausta, kun sun nenä on niin iso?

”Tää mun ulkonäkö estää mua löytämästä ketään!”

Näin eräs mun ystävä totesi mulle joskus kun puhuimme parisuhteen löytymisestä. ”Höpönlöpön” totesin. Minusta koko ajatus on niin epätosi kuin olla ja voi ja kamalaa, että hän ajattelee niin! Kerroin hänelle, että hän näyttää oikeasti aivan riittävän kauniilta, eikä sillä ole tekemistä hänen rakastumisensa tai parisuhteen löytymisen kanssa. Kun menee ulos ja katsoo pariskuntia huomaa, että aivan kaikennäköiset ihmiset löytävät parisuhteita ja ovat onnellisia. Rakkaus ei ole mikään tietyn näköisten ihmisten etuoikeus. Silloinhan yksikään super kaunis tai -komea ihminen ei olisi yksinäinen vasten tahtoaan.

Tämän lisäksi ystäväni on vielä ihana huippu tyyppi, joka on aina auttavainen ja hänellä on tosi sairas ja ihana huumorintaju (kuten mullakin). Ihan best tyyppi vaan kerta kaikkiaan!

Ilta-Sanomissa alkoi eilen teemaviikko otsikolla #oothyvänäin. Lehden tekemän kyselyn mukaan 96% naisista kokee ulkonäköpaineita ja 40% murehtii ulkonäköään päivittäin. Itse päätin tarttua tähän aiheeseen ja kertoa, miten ulkonäköpaineet ovat koskettaneet itseäni ja kuinka suhtaudun ulkonäkööni nykyään. Olen kirjoittanut blogia vuodesta 2011 ja tänä aikana saanut myös ulkonäkööni viittaavia ikäviä  kommentteja. Haluan kertoa myös siitä, miltä oman ulkonäön julkinen arvostelu tuntuu.

Suurin ulkonäkö”ongelmani” ja minulle se (henkisesti) kipein paikka vartalossani on ollut nenä. Muistan, kuinka ylä-asteella minua nimiteltiin nenäni takia halventavilla ilmauksilla. Nimittelijänä olivat usein ne komeimmat ja kuumimmat pojat, jonka takia pilkka sattui vielä normaalia enemmän. Siinä iässä jokainen janoaa hyväksyntää etenkin vastakkaiselta sukupuolelta, eikä todellakaan negatiivista kommentointia ulkonäköönsä liittyen. Kuittasin kommentit naurulla, mutta minuun ne jättivät ikuisen muistijäljen.
Olen näin jälkeenpäin järkeillyt, että jos minua ei olisi haukuttu jo nuorena nenäni takia, niin en olisi varmasti tajunnut se epänormaalia(??) kokoa ollenkaan!

Joskus myös ystävälliseksi tarkoitetut ”lohdutukset” saattavat tuntua ikäviltä. Ulkonäköäni on aina verrattu sellaisiin naisjulkkiksiin, joilla on  – yllätys yllätys, huomionkiinnittävä nenä! Cher nuorena , tenniksenpelaaja Steffi Graf ja Barbra Streisand ovat varmasti kaikki oman alansa ammattilaisia… Mutta en todellakaan halunnut näyttää 20-vuotiaana joltain Cheriltä, vaikka kuinka mulle sanotaan, että ”Hänhän on aivan upea nainen!”
Eli jokainen, joka vertasi minua noihin edellämainittuihin naisiin vahvisti vain sitä mielikuvaa itsessäni, että nenäni on ”persoonallinen” eli outo ja iso. Täö on varmaan jollain tavalla vähän sama asia, kun joku sanoisi lyhyelle ihmiselle, että ”sä oot tollainen söpö taskuraketti”. Entäs jos ei halua olla mikään €*#”%! taskuraketti, vaan haluaisi vain olla 20cm pidempi???

Olen saanut muutamia kertoja blogiin kommentin, jossa minua on käsketty menemään kauneusleikkaukseen. Sinänsä liikuttavaa, että joku häiriintyy NIIN paljon minun, täysin vieraan ihmisen ulkonäöstä, että näkee sen vaivan, että kommentoi blogiini. Tämänhän voisi ottaa jopa kohteliaisuutena. Nenäni oli ja on silti edelleen se kehoni osa, jonka olen oppinut peittämään.
Kuvissa olen oppinut kääntämään kasvoni siihen suuntaan, että nenäni muoto ei häiritse itseäni. Jos katsotte esimerkiksi IG-kuviani voitte huomata, että en koskaan käännä kameraan oikeaa puolta kasvoistani.
Olen myös harkinnut vakavissani noin 4-vuotta sitten nenän pienennysleikkausta, sekä hakenut tv-ohjelmaan, jossa osallistujalle saa ilmaisen kauneusleikkauksen. Apua, onneksi en edes päässyt siihen. Koko ajatus vähän hirvittää nyt!

Luojan kiitos ikääntyminen ei vain ahdista, vaan rauhoittaa. Nykyään vaivaan päätäni omalla ulkonäöllä hirveästi paljon vähemmän kuin ennen. Olen tajunnut ehkä kolme asiaa

  • Ulkonäköni vaikutus päivittäiseen elämääni on pieni. Elämäni hienoimpia asioita en ole saavuttanut ulkonäköni ansiosta.
  • En jaksa muutenkaan olla laittamassa itseäni jatkuvasti ja jaksan hädintuskin huoltaa ripsipidennykset. On helpompi hyväksyä itsensä, kuin jatkuvasti nähdä hirveä vaiva (Newsflash: Harva on ilman meikkiä ja tukka laittamatta niin kaunis, kuin ihanissa Instagram-kuvissa, eli takana voi olla tuntien kaunistautumisoperaatio….)
  • En halua opettaa lapselleni, että ulkonäkö on minulle ylitärkeä asia ja että siitä täytyy puhua jatkuvasti (hyvää tai pahaa). Haluan keksiä muitakin adjektiiveja joilla kehua lapsiani kuin ”sä oot söpö” tai ”näytät äidin mielestä ihanalta”. Toki noitakin voi käyttää välillä.

Älkää oikeasti menkö tekään siihen someansaan, että jokaisen täytyy olla jotenkin todella erikoisen ja UPEAN näköinen. Varmaan useimmilla meistä on muutenkin päiviä, jolloin on mielestään hyvännäköinen ja sitten taas niitä päiviä, kun tukka on rasvainen, naama kukkii ja iho on suunnilleen yhtä pirtsakka kuin ruumiilla. Ei aina voi panna parastaan! Jos juuri sinä siellä ajattelet, että olet mielestäsi ruma, niin lähes 100 varmasti muut eivät kiinnitä ulkonäköösi negatiivista huomiota ollenkaan. Vähän sama asia, kuin minullekin moni sanoo, ettei pitänyt nenääni yhtään erikoisena. Meidän oma pää tekee vain näitä hokkuspokkus -temppuja.

Meistä varmaan suurin osa on muutenkin ihan niitä tavallisia ihmisiä, joilla on tavalliset ilot ja surut. Kyllä silloin täytyy myös jumankauta riittää ihan tavallinen ulkonäkö!

Koetko nykyään paineita omasta ulkonäöstä vähemmän kuin nuorempana?

 

Suomenruotsalaisuus Pohjois-Karjalaisen silmin

Kuten ehkä tiedätte, niin mulla kävi aikoinaan sen verran hyvä tuuri, että pääsin naimaan suomenruotsalaisen miehen. Mieheni sukujuuret ovat itseasiassa hänen isänsä puolelta saksasta, joten hän on kuin sekarotuinen, jossa on saksanpaimenkoiraa. 😀 Itse olen tällainen ihan supisuomalainen pystykorva.

Kun tapasin mieheni en tajunnut sukunimen (Gruner) perusteella vielä mitään tästä suomenruotsalaisesta twististä. Ja  sukunimemme onkin itseasiassa alunperin saksalainen. Vaikka olen itse ollut Gruner vasta pari vuotta, niin yllättävän paljon ihmisillä on ollut vaikeuksia kirjoittaa, saati lausua se! Yleensä olen puheessa ”Gryyner”. Saksalaisen suussa sukunimemme kuitenkin sanotaan ehkä enemmänkin ”Grunär” – tai siis ainakin me sanomme sen niin.

Jos asuu Helsingissä, ruotsin kieleen tottuu nopeasti, koska esimerkiksi kadunnimet ovat usein molemmilla kielillä. Jos taas on elänyt Joensuussa tai Tampereella, niin ruotsi kielenä jää helposti aika etäiseksi. Viimeksi kun kävimme Joensuussa HopLopissa, niin myyjä kysyi mieheltäni mitä kieltä hän puhuu? Hän oli kuulemma epäillyt ruotsia, koska oli tunnistavinaan yhden sanan.
En voi tosin itsekään keulia kielitaidollani; nimittäin kirjoitin yo-kokeessa ruotsista B:n ja väitin yhdessäkin esseessä, että ”mysiga kafeer” tarkoittaa musiikkikahvilaa. Muistan, kuinka kauhuissani olin mieheni ystävien tapaamisesta, koska ainoa asia jota mietin oli se, tulenko tajuamaan yhtään mitään kun muut puhuvat koko ajan ruotsia?? Olisihan minun pitänyt tajuta, että he puhuvat kyllä ihan suomeakin. Nykyään he tosin jo tietävät, että ymmärrän hyvin ruotsia, joten he eivät enää vaihda suomeen heti kun tulen paikalle.

Ruotsalaisista sanotaan usein, että he ovat meihin suomalaisiin verrattuna paljon sivistyneempiä ja tyylikkäämpiä. Minulla oli suomenruotsalaisista aika stereotyyppinen käsitys, eli ajattelin heidän kaikkien olevan ylikohteliaita ja pukeutuvan v-aukkoisiin Gantin neuleisiin ja helmikoruihin. No, asiahan ei tietenkään ole näin. Toki useilla suomenruotsalaisilla ainakin täällä Helsingissä on aika samantyyppinen tapa pukeutua ja usein miten he ovat kyllä todella hyväkäytöksisiä.

Se mistä olen ollut yllättänyt on se, että suomenruotsalaisissa piireissa rakastetaan juhlia – kovaa ja pitkään ! Ainakin mieheni ystävät (erityisesti miehet) rakastavat hyviä juhlia ja niissä on aina yllinkyllin ruokaa ja juomaa. Juhlat kestävät helposti aamuun asti ja upeinta on se, että känniördäystä ei näy vaan jengillä on todella hyvä fiilis. Suomenruotsalaisten juhlissa on muutenkin aina super rento meininki! Aika usein perinteiset ”pönötysjuhlat” kuten häät, syntymäpäivät, lakkiaiset ja rippijuhlat tuppaavat olemaan joskus sellaisia, että ensin otetaan kolmen käskyn jälkeen kahvia ja S-pikkuleipä ja sitten puoliväkisin keskustellaan tuntemattomien kanssa. Tällaista ei todellakaan ole hurrien bileissä!

Olen itse tosi kiitollinen siitä, että lapsemme kasvavat kaksikielisessä perheessä ja että olen saanut mieheni kautta tutustua aivan ihaniin ihmisiin. Eihän minusta itsestä saa tietysti tekemälläkään suomenruotsalaista, mutta ainakin wannabe -sellainen voin olla! Hyvää viikonloppua kaikille, lähden tästä – mihis muuallekaan kuin valmistautumaan suomenruotsalaisten juhliin 😀 !

 

Onko mun lukijoissa suomenruotsalaisia ja kuinka hyvin kuvaus osui teihin?