Hae
Katri Gruner

Koen huonoa omaatuntoa liikkumattomuudesta!

Nyt käsittelen blogissa aihetta, joka painaa  mun mieltä aina toisinaan. Ajattelin puhua tästä aiheesta ääneen, koska moni teista saattaa tunnistaa samankaltaiset ajatukset.

Yksi asia, joka minun on ollut vaikea hyväksyä viime vuosien aikana on se, että en jaksa liikkua niin paljon kuin haluaisin. Ja kuten sanottu, niin niin aina ei ole edes kiinni siitä ajan löytämisestä vaan enemminkin jaksamisesta!

Ei aina mikään sporittisin tapaus

Kuten olen kertonutkin täällä blogissa, niin en todellakaan ole ollut mikään aktiiviliikkuja nuorempana. Oikeastaan välillä 20-30 vuotta olin varmaan suurimman osan ajasta passiivinen, kuin aktiivinen. Treenikärpänen puraisi minua tosissaan vasta vuonna 2007, jolloin sain ensimmäisen työni jumppaohjaajana ja se olikin sitten menoa. Sitten tulivat liikuntaopinnot (Varalan Urheiluopisto ja myöhemmin AMK) ja työt pt:nä, rymäliikunnanohjaajana, yritysliikunnanpuolella ja liikuntatapahtumien järjestäjänä. Vuosien 2011 ja 2018 välisen ajan työskentelin päätoimisesti liikunta-alalla. Minulla on muuten kilpauintitausta Joensuun ajoilta ja sen lisäksi olen ”enemmän tosissaan” harrastanut vesipalloa ja yksissä fitnesskisoissakin tuli pyörähdettyä!

Olen silti tykännyt aina monipuolisesti liikkumisesta ja tämä ei ole muuttunut. Lempilajeinani voisin pitää uintia, juoksemista, kuntosalitreeniä, crossfittiä, spinningiä, pyöräilyä, tanssia, thainyrkkeilyä, joogaa, pesistä, sukeltamista ja talvella tuli innostuttua hiidostakin! Missään en ole kovin hyvä, vaan lähinnä keskinkertainen, mutta innostusta riittää!

Tai no, uinti tekee ehkä tässä poikkeuksen. Siinä olen omasta mielestäni edelleen aika hyvä.

Muut tuntuvat aina reippaammilta kuin itse!

Ihailen valtavasti ihmisiä, jotka omistavat elämänsä urheilulle ja salaa kadehdinkin heitä. Tiedän täysin, etteivät omat rahkeeni mitenkään riittäisi tavoitteelliseen treenaamiseen ja olenhan sitä paitsi jo hyvää vauhtia lähestymässä neljää kymppiä. Harva aloittaa huippu-urheilijan uraa enää näillä vuosilla.

Mutta silti uskon, että jos olosuhteet sen sallisivat ja aikaa olisi mukavasti ylimääräistä, niin urheilisin varmasti päivittäin. Unelmoin myös oman PT:n palkkaamisesta ja etenkin crossfit -tyyppisen salitreenin tekemisestä. Tykkään kovasti myös kilpailla, joten varmasti joku kilpailuun tähtäävä harjoittelu olisi mieleeni. Täysin en ole hylännyt ajatusta uinnin puolella kisaamisestakaan, masters-sarjassa tosin.

Kaivetaanpas sitten ne elämän realiteetit esille. Esimerkiksi tämä mennyt kuukausi on ollut siis ihan suoraan sanottuna raskas. En ole stressaantunut, tai ahdistunut, vaan päivät on vaan olleet tosi pitkiä! Lisäksi epäilen, että siitepölyallergia tuo vielä peliin extra-väsymyksen. Iltaisin olen kaatunut jo siinä yhdeksän maissa reporankana sänkyyn. Lauantaina koko viikon paino tuntui vyöryvän päälle ja ainoa asia jota kaipasin, oli lepo. En lopulta tehnyt koko päivänä MITÄÄN järkevää. Silti takaraivossa jyskyttää usein sellainen kela, että keksin tekosyitä ja ”se on vain tunti päivästä”.

mistä löytyy riittävä armo itseään kohtaan?

Aina välillä mietin, että olenko vain laiska ja saamaton? Sitten samaan aikaan koetan muistuttaa itseäni, että minulla on meneillään ne kiivaimmat ruuhkavuodet. Kaksi pientä lasta ja kaksi yritystä ovat kombinaatio, joka olisi kelle tahansa kuormittava yhdistelmä. Toki varmaan löytyy sitten niitäkin, jotka kuudesta yrityksestä ja kuudestatoista lapsesta huolimatta jaksavat treenata päivittäin maratonile… Mutta ehkä minä en vaan sitten ole yksi heistä! 😀

Olenkin miettinyt usein, että miksi treenaaminen ei voi olla yhtä stressitöntä ja rentoa minulle kuin syöminen? Miksi en koe lainkaan huonoa omaatuntoa herkuttelusta, mutta koen itseni patalaiskaksi ihmiseksi, jos en käy lenkillä neljään päivään? No, ehkäpä tämä on yksi sellainen asia, jota minun pitää vielä työstää. Jokaisella kun on ne omat kipukohtansa.

 

Koetko sinä huonoa omaatuntoa liikkumattomuudesta?

 

 

6 kommenttia

  1. Satu kirjoitti:

    Itsekin koen usein samanlaisia ajatuksia. Liikun siis säännöllisesti 4-5 kertaa viikossa. Siitä huolimatta ajatuksissani olen vielä paljon aktiivisempi! Mutta elämän ruuhkavuosissa sitä tarmoa ei tahdo riittää enempään joten näillä mennään. Ollaan itsellemme armollisempia!

    • grunerkatri kirjoitti:

      Wow, no on tuossakin määrässä jo tekemistä!!! Ihan turhaan koet huonoa omaatuntoa. Itse pidän riman matalemmalla, 3krt viikossa on realistinen. Joskus jaksaa enemmän, joskus vähemmän.

  2. Oravanpyörässä oravaperhe kirjoitti:

    Kommentoin joskus johonkin topiciin, että liikun useita kertoja viikossa, mutta vain 30- 45min kerrallaan. Tämä säännöllisyys ei liity varsinaisesti minun vahvuuksiin, vaan kodin sijaintiin. Lenkille ja salille on yhtä lyhyt ja helppo ”kulkeutua” tästä kotoa, ja lapset uskaltaa jo jättää kännykkäsoitto- etäisyydelle.

    Korona- aika on kuitenkin näyttänyt, että pelkkä liikkuminen ei riitä. Pitäisi olla kodin moniosaaja, kädentaitoinen puuhastelija. Poden hirveetä riittämättömyyttä samaa elämänvaihetta elävien naisten muuhun aktiivisuuteen verraten. Miten ne ehtii leipoa jotain pataleipiä, kutoa, ommella, tapetoida, maalata, kylvää jotain ensi kesän kasveja, tarkistaa lasten kevätasusteet, huoltaa pyörät, inventoida varastot, päivittää sisustusta, tukan ja kynsien väriä jne jne? 😂😂 Ja sitten ärsyynnyn niin julmetusti itselleni, että miksi en ole vieläkään kehittänyt vastustuskykyä somen luomille oletuksille (että ”kaikki muut naiset” on vaan niin saakelin tehokkaita multitalentteja, kun itse hinkkaan tuota lähistöllä olevaa lenkkireittiä ja hädin tuskin selviän seuraavan työpäivän eväiden valmistuksesta ja lasten läksyrumbasta…)

    • grunerkatri kirjoitti:

      Voi sanos muuta…Nimimerkillä ei oo hetken pataleipiä näkyny :D!!!

  3. Katariina kirjoitti:

    Kyllä mä koen noita samoja fiiliksiä paljonkin, vaikka tiedän että teen parhaani ja liikun oikeasti riittävästi. Hyötyliikunnan ja kävelylenkkien lisäksi teen kehonpaino/kahvakuulatreeniä kotona ja joogan silloin tällöin. Nyt alkuvuodesta oon hieman sairastellut ja siksi tullut pidempiä treenitaukoja, joka harmittaa kun ei oo päässyt kunnolla treenien pariin pitkään aikaan. Mutta se on jo hyvä alku, kun tiedostaa riittämättömyyden tunteen ja tekee töitä sen kanssa! Tässäkään ei oo kukaan yksin! <3

    • grunerkatri kirjoitti:

      Kyllä näitä tunteita moni joutuu käsittelemään ihan koko elämän ajan, koska epäilen, että riittämättömyys vaivaa meitä ihmisiä jossain määrin aina, olipa elämän osa-alue mikä tahansa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *