Hae
Katri Gruner

Paluu pikkuvauva-arkeen ja ulkopuolisuuden tunteeseen

Satuin katsomaan instasta tinnahenriikan storyt liittyen pikkuvauva-arjen haasteisiin ja mieleeni tulvi muistoja siinä määrin, että päätin kirjoittaa siitä postauksen.

Minusta on tosi tärkeää tehdä kaikenlaiset tunteet näkyväksi äitiyteen liittyen, koska se myös madaltaa pyytää apua tai kertoa omista haasteista äitiydessä. Itsellä pikkuvauva-arjesta on jo vuosia aikaa, mutta muistan edelleen joitakin tilanteita, joissa koin vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta pienen vauvan äitinä, etenkin ekan lapsen kohdalla.

vauva-arkea ensimmäistä kertaa

Ensimmäisen lapsemme pikkuvauva-aikana kaikki ystäväni, joilla oli pieni lapsi asuivat kaukana kotoamme tai eri kaupungissa. Kävelymatkan päässä minulla oli vain muutama tuttu äiti. Olin myös ekan lapsen kanssa vähän arka lähtemään esimerkiksi julkisilla pitkien matkojen päähän, joten kyläilyt jäivät vähiin. On ihan ymmärrettävää, että tuoreena äitinä sitä miettii miten selviää vaikka pitkistä bussimatkoista jos lapsi saa hermoromahduksen ja julkisiin siirtymisistä vaunujen kanssa. Tai entäs jos jossain on hissi pois käytöstä yms. Tällaiset tilanteet toivat epävarman olon lapsen kanssa liikkumiseen.

Siksi päädyin viettämään aikaa enimmäkseen kotona ja yksinäistähän se oli. Olen kuitenkin sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmiskontakteja. Eipä minua sinne kukaan pakottanut jäämään, mutta päiväni sisälsivät lähinnä vaunulenkkejä, jolloin onneksi seuraa sai edes puhelimen päähän.
Monena päivänä huomasin vain odottavani, että mieheni tulisi kotiin. Joskus päivien yksinäisyys purkautui sitten miehelle kiukutteluna.

Tuoreita äitejä kehoitetaan hakeutumaan leikkipuistoihin, mutta satunnaiset leikkipuistovierailut eivät auttaneet yksinäisyyden tunteeseen. Minusta tuntui, että kaikki muut äidit tunsivat jo ennalta toisensa ja moikkailivat iloisesti toisilleen. Vaikka olen puhelias, niin minusta oli vaikeaa mennä ”keskeyttämään” kenenkään keskusteluita.
Sain myös neuvolasta vinkin mennä tutustumaan perhekahvilatoimintaan, josko löytäisin sieltä jonkun toisen äidin, jonka kanssa meillä synkkaisi. Valitettavasti tein perhekahvilassa saman huomion kuin puistossa: muut äidit olivat jo tuttuja keskenään ja keskusteluun oli vaikea päästä mukaan.

mammapiirissä ulkopuolinen

Eniten olisin tietysti halunnut tutustua äiteihin, mutta perhekahviloissa tutustuttiin lähinnä lapsiin. En edes muista esiteltiinkö meidät äidit nimeltä toisillemme…? Tapaamisten alussa kävimme läpi kaikkien lasten iät ja mikä oli aina milloinkin pikku Petterin tai Petran viimeisin edesottamus. Äidit ihastelivat kilpaa uusia rusettibodyja tai pupunkorvapaitoja, joiden merkeistä itselläni ei ollut harmainta haisua. Itse olen ollut lastenvaateskenessä niin out koko äitiyteni aikana, että kanssani eri lastenvaatemerkeistä ei saa oikein keskustelua aikaiseksi. Kyllä se molo on tuttu minullekin, mutta hieman eri merkityksessä.

Muistan kuunnellessani noita keskusteluita miettineeni, että olen jotenkin ihan vääränlainen äiti tähän joukkoon.

Se mitä olisin itse kaivannut silloin lähes 8-vuotta sitten olisi ollut aito keskustelu. Ehkä tapaamisissa olisi pitänyt olla selkeästi keskustelun vetäjä, joka olisi johdattanut keskustelua ja aiheita olisivat olleet vaikkapa äidin ja/tai isän jaksaminen, haaveet, elämänhallinta ja arjen pyöritys, liikunta- ja ruokavalioasiat ym. Muistelen, että useinmiten tapaamisissa puhuttiin lapsen ruokailusta, tai paikalla oli joku lastenvaatemerkin edustaja.

Tunsin itseni jollain tapaa hyvin erilaiseksi äidiksi. Tunsin, että minua kiinnosti tapaamisissa eniten muut äidit ja muita äitejä kiinnostivat vain vauvat. Inhosin vauvatapaamisten kiusallista jutustelua ja hymähtelyä. En tiedä, ehkä olin ainoa, joka koki tilanteen näin.

Koska perhekahvilan tapaamisessa oltiin paljon hiljaa ja lähinnä aika kului omia ja muiden vauvoja tuijotellessa ja niille hymähdellessä, niin kaveruussuhteen solmimiseen tilanteessa ei ollut oikein edellytyksiä. Mietin kyllä usein, että pitäisi vaan pyytää jotain toista äitiä meille vaikka kahville. Toki tähän vaikuttaa myös se, että moni Suomalainen on uusien ihmisten keskellä varatutunut ja mieluummin hiljaa kuin äänessä. Itse menin kuitenkin tapaamisiin aina sillä toiveella, että tapaisin jonkun kivan uuden aikuisen, josta voisi tulla vaikka ystäväni.

äitikaveria etsimässä

Muistan, että olisin toivonut kovasti saavani uuden ”mammakaverin”. Mietin, kuinka voisimme käydä yhdessä vaunulenkillä, kokoontua jomman kumman luona kahvia juoden, puhua muustakin kuin vauvoista, nauraa yhdessä arjen kommelluksille ja mikä tärkeintä: Saada vertaistukea vaikealla hetkellä. Vauvakahvilassa olisi ollut varmaan totaalinen turn off kertoa, että on väsynyt koko vauva-arkeen ja kaipaa aikuista keskustelukumppania. Silloin olisin varmaan saanut osakseni lisää hymähtelyitä. Mulla on vielä aika roiseja juttuja välillä, joten se saattaa tuntua herkistä ihmisistä ahdistavalta.

Toivon ihan tosi paljon, että nykyään äideille tarjotaan enemmän paikkoja, joissa voi oikeasti saada vertaistukea ja solmia uusia ihmissuhteita. Vauva-aikana en itse valitettavasti tainnut solmia yhtään sellaista uutta ystävyyssuhdetta, joka olisi kestänyt tähän päivään asti. Kyllä yksinäisyys vaikutti myös siihen, miten äitiyslomalla viihtyi. Aloitin työt Benin ollessa n.1,5-vuotias ja se tuntui ihanalle. Lapselle löytyi mukava hoitopaikka perhepäivähoidosta läheltämme, jossa hän viihtyi.

Onneksi Theon vauva-aikana tilanne oli erilainen, koska kahden lapsen äitinä luppoaikaa ei ollut enää samalla tavalla ja olin myös tutustunut samanhenkiseen äitiin, jolla oli samanikäiset lapset kuin minulla. Aika nopeasti löysimme hyvän yhteyden ja pystyimme rehellisesti kertomaan omia fiiliksiämme ilman, että tarvitse pelätä toisen ihmisen tuomitsemista. Ja ystävyytemme on todella kestänyt tähän päivään saakka, vaikkemme enää lähekkäin asukkaan!

 

Onko sinulla samanlaisia kokemuksia pikkuvauva-arjesta?

5 kommenttia

  1. Hanna kirjoitti:

    Mulla on kaksi lasta ( vuosimallia 2011 ja 2018) ja kummankin kanssa olen käynyt läheisessä perhekahvilassa mikä on ehkä siitä poikkeuksellinen että se on auki kolmena aamuna viikossa 3 tuntia kerrallaan ja siellä ei ole juurikaan kahvinjuontia ja juttelua kummempaa ohjelmaa. Mutta lapset pääsevät uusien lelujen pariin ja lisäksi työntekijät ovat paikalla viihdyttämässä joten tämä paikka oli henkireikä kun pääsi juomaan kahvinsa suht rauhassa. Kummankin lapsen kohdalla olen löytänyt peehekahvilasta seuraa joista olen saanut jopa itselle pysyviä kaverisuhteita. On myös kiva että aina on löytänyt perhekahvilasta myös äitejä joiden kanssa on voinut keskustella muustakin kuin lapsista esim. maraton-harjoittelusta.

  2. Sanna kirjoitti:

    Menin esikoisen kanssa 11v sitten suljettuun (eli siihen otettiin vain tietty määrä ja kokoontui viikoittain erikseen määritellyn ajan) vauvaryhmään, joka oli tarkoitettu ensimmäisen lapsen saaneille. Oli siis ohjattu kerho, jossa joka kerralla oli oma teema mistä keskusteltiin.

    Kerhoa ohjasi kaksi lapsiperhetyöntekijää. Keskustelut olivat juurikin noista teemoista, jotka nostit: jaksaminen, parisuhde, vauva-arjen ilot&surut. Meitä oli 8 äiti-vauva paria ja kerho kokoontui muistaakseni 6 kertaa. Se oli omalla kohdalla pelastus vertaistuen ja edelleen ystävystymisen kannalta.

    Pidetään porukkana edelleen yhteyttä, 11 vuoteen on mahtunut monta yhteistä iloa ja surua, reissua mammojen kesken ja kera lastenkin. Osan kanssa luonnollisesti yhteydenpito on harventunut, mutta muutamasta on tullut todella läheisiä sydänystäviä.

    Tällaisia kerhoja tarvitaan varmasti lisää ja uskon, että luottamuksellisessa ilmapiirissä on mahdollisuus rakentaa aitoja ystävyyssuhteita.

  3. Nimetön145 kirjoitti:

    Samaa kokemusta itellä kun katrilla että mammat tuntee jo ennestään ja vaikea päästä mukaan sisäpiiriin

  4. Virpi kirjoitti:

    Mä allekirjoitan Katri jokaisen sanan, mitä kirjoitit. Olen kokenut asiat juuri samalla tavoin. Ei vois vähempi kiinnostaa lastenvaate tai -vaunuvertailut. Ja ne pitkät katseet ja hymähtelyt. Kokemuksistani viisastuneena kierrän kaukaa kaikki äiti-lapsi-piirit. Samanhenkiset ystävät on löytyneet ihan jostain muualta. Mutta hyvä aihe ja kirjoitus!

  5. Elina kirjoitti:

    Pystyn samaistumaan joiltakin osin tekstiin. Ensimmäisen lapsen kanssa huomasin käydessäni perhekahviloissa ym., että riippui aina niin paikasta pääsikö juttuun mukaan vai ei. Ja samaa mieltä, että kaipasin juttuseuraa muustakin kuin lastenvaatteista ja siitä kuinka huonosti nukutaan ym. Onneksi kuitenkin paikkoja oli erilaisia ja osasta paikoista sai myös muutakin juttuseuraa. Nyt toisen lapsen kanssa olen ihan vahingossa törmännyt samanhenkisiin äiteihin ja tuo kyllä paljon, kun voi kaikesta jutella.

    Hyvä ja tärkeä asia nostaa esille. Kiitos tekstistäsi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *