Hae
Katri Gruner

Jouluna oma tupa ja oma lupa!

Meillä ei ole koskaan ollut aiemmin kotona kuusta, joten nyt otettiin vähän menetettyjä jouluja takaisin… Kuusella oli nimittäin vartta noin 4 metriä!

Tiedätte varmasti sanonnan ”Oma tupa, oma lupa!”. Sanonnalla tarkoitetaan sitä, että omassa kodissa voi tehdä ja toimia kuten lystää, eikä tarvitse tanssia jonkun toisen pillin mukaan. Tänä jouluna sanonta sopi oikein hyvin meillä myös jouluaaton viettoon, koska ensimmäistä kertaa historiassa joulu järjestettiin meidän omassa kodissa läheisten sukulaisten kesken. Tämä tarkoitti myös sitä, että saimme rauhassa tehdä joulusta meidän näköisen. Olimme jakaneet ruokavastuut niin, että jokainen osallistuja toi mukanaan yhden oleellisen osan joulupöydän herkuista. Olimme myös käyneet ennakkoon läpi mitä kukakin syö, koska emme halunneet meidän kodissa mitään ”pakkoruokailua”. Joulupöydässä tarjoiltiin siis tasan sellaista ruokaa, jota joku söi ja jos ei halunnut syödä ei ollut pakko.

Minusta joulussa on usein ahdistavinta aikataulut ja stressaaminen. Viime joulun olimme ulkomailla ja ilman koronaa olisimme varmaan viettäneet tänäkin vuonna joulun jossain lämpimässä. Tämä vuosi kuitenkin osoitti sen, että pelkoni enemmän stressaavasta kuin rentouttavasta joulusta koto-Suomessa oli aivan turha.
Kahden pienen lapsen, jouluruokien ja tavaroiden raahaaminen paikasta toiseen ei ole mikään joulun kohokohta. Senkin takia olin jotenkin helpottunut, että tänä vuonna joulu päätettiin viettää meidän luona ja se sopi hyvin kaikille. Nyt kaikki oli helppoa, koska minun tehtäväkseni jäi lähinnä laittaa paikkoja siihen kuntoon, että vieraat kehtaa ottaa sisälle 😀 . Aaton aattona nautiskelin kiireettömyydestä ja kävin hakemassa illalla miehelle lahjaksi ostamani viinikaapin ja tein ensimmäistä kertaa imellettyä perunalaatikkoa. Tätäkin ihan uteliaisuudesta, jotta tiedän tulevaisuudessa maksaako vaivaa alkaa äheltämään itse laatikoita. Ei maksa!

Jouluaattona aamulla syötiin perheen kesken riisipuuro ja sain nautiskella yksin joulusaunasta ja uima-altaan hyiseen veteen pulahtamisesta. Vieraat saapuivat kahdelta, jolloin olin jo ehtinyt hieman laittautua. Jouluaattona haluan laittaa yleensä päälle vähän parempaa Seppälää, koska onhan kyseessä kuitenkin vuoden yksi isoimmista juhlista. En toisaalta olisi ollut moksiskaan, vaikka joku vieraista olisi tullut verkkareissa. Me oli kuitenkin vaan läheisimmät ihmiset paikalla. Tärkeintä, että kukaan ei joudu ahertamaan koko aattoiltaa keittiössä.

Yksi avain rentoon jouluaaton viettoon on lasten ruokailun järjestäminen mahdollisimman helpoksi. Meillä oli lapsille oma pöytä ja lasten pääruokana oli Mac and cheese! Yksi lapsista oli vähän valikoiva ruoan suhteen, joten halusin tarjota lapsillekin sellaista ruokaa, joka uppoaa satavarmasti. Lisäksi lapset söivät hieman kinkkua ja laatikoita. Theon joulupöydän herkku oli itse graavattu lohi, jota hän pisteli menenmään kuin vanha tekijä. Itse en taas mistään joulukaloista välitä, mutta joululaatikot maistuvat oikein hyvin!

Kaiken kaikkiaan pidän meillä vietettyä joulua erittäin onnistuneena kokemuksena! Tunnelma oli ihanan rento ja söimme pitkän kaavan mukaan. Lahjat jaettiin lapsille yksi kerrallaan ja lahjojen välissä lapset saivat pieniä tehtäviä. He saivat myös valvoa normaalia pidempään ja kun talo hiljeni pelattin aikuisten kanssa vielä lautapelejä kahteen asti yöllä.
Tästä joulusta jäi kyllä ihanat ja ennen kaikkea rennot muistot.

 

Millainen kokemus joulu oli sinulle tänä vuonna?

Paluu pikkuvauva-arkeen ja ulkopuolisuuden tunteeseen

Satuin katsomaan instasta tinnahenriikan storyt liittyen pikkuvauva-arjen haasteisiin ja mieleeni tulvi muistoja siinä määrin, että päätin kirjoittaa siitä postauksen.

Minusta on tosi tärkeää tehdä kaikenlaiset tunteet näkyväksi äitiyteen liittyen, koska se myös madaltaa pyytää apua tai kertoa omista haasteista äitiydessä. Itsellä pikkuvauva-arjesta on jo vuosia aikaa, mutta muistan edelleen joitakin tilanteita, joissa koin vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta pienen vauvan äitinä, etenkin ekan lapsen kohdalla.

vauva-arkea ensimmäistä kertaa

Ensimmäisen lapsemme pikkuvauva-aikana kaikki ystäväni, joilla oli pieni lapsi asuivat kaukana kotoamme tai eri kaupungissa. Kävelymatkan päässä minulla oli vain muutama tuttu äiti. Olin myös ekan lapsen kanssa vähän arka lähtemään esimerkiksi julkisilla pitkien matkojen päähän, joten kyläilyt jäivät vähiin. On ihan ymmärrettävää, että tuoreena äitinä sitä miettii miten selviää vaikka pitkistä bussimatkoista jos lapsi saa hermoromahduksen ja julkisiin siirtymisistä vaunujen kanssa. Tai entäs jos jossain on hissi pois käytöstä yms. Tällaiset tilanteet toivat epävarman olon lapsen kanssa liikkumiseen.

Siksi päädyin viettämään aikaa enimmäkseen kotona ja yksinäistähän se oli. Olen kuitenkin sosiaalinen ihminen ja kaipaan ihmiskontakteja. Eipä minua sinne kukaan pakottanut jäämään, mutta päiväni sisälsivät lähinnä vaunulenkkejä, jolloin onneksi seuraa sai edes puhelimen päähän.
Monena päivänä huomasin vain odottavani, että mieheni tulisi kotiin. Joskus päivien yksinäisyys purkautui sitten miehelle kiukutteluna.

Tuoreita äitejä kehoitetaan hakeutumaan leikkipuistoihin, mutta satunnaiset leikkipuistovierailut eivät auttaneet yksinäisyyden tunteeseen. Minusta tuntui, että kaikki muut äidit tunsivat jo ennalta toisensa ja moikkailivat iloisesti toisilleen. Vaikka olen puhelias, niin minusta oli vaikeaa mennä ”keskeyttämään” kenenkään keskusteluita.
Sain myös neuvolasta vinkin mennä tutustumaan perhekahvilatoimintaan, josko löytäisin sieltä jonkun toisen äidin, jonka kanssa meillä synkkaisi. Valitettavasti tein perhekahvilassa saman huomion kuin puistossa: muut äidit olivat jo tuttuja keskenään ja keskusteluun oli vaikea päästä mukaan.

mammapiirissä ulkopuolinen

Eniten olisin tietysti halunnut tutustua äiteihin, mutta perhekahviloissa tutustuttiin lähinnä lapsiin. En edes muista esiteltiinkö meidät äidit nimeltä toisillemme…? Tapaamisten alussa kävimme läpi kaikkien lasten iät ja mikä oli aina milloinkin pikku Petterin tai Petran viimeisin edesottamus. Äidit ihastelivat kilpaa uusia rusettibodyja tai pupunkorvapaitoja, joiden merkeistä itselläni ei ollut harmainta haisua. Itse olen ollut lastenvaateskenessä niin out koko äitiyteni aikana, että kanssani eri lastenvaatemerkeistä ei saa oikein keskustelua aikaiseksi. Kyllä se molo on tuttu minullekin, mutta hieman eri merkityksessä.

Muistan kuunnellessani noita keskusteluita miettineeni, että olen jotenkin ihan vääränlainen äiti tähän joukkoon.

Se mitä olisin itse kaivannut silloin lähes 8-vuotta sitten olisi ollut aito keskustelu. Ehkä tapaamisissa olisi pitänyt olla selkeästi keskustelun vetäjä, joka olisi johdattanut keskustelua ja aiheita olisivat olleet vaikkapa äidin ja/tai isän jaksaminen, haaveet, elämänhallinta ja arjen pyöritys, liikunta- ja ruokavalioasiat ym. Muistelen, että useinmiten tapaamisissa puhuttiin lapsen ruokailusta, tai paikalla oli joku lastenvaatemerkin edustaja.

Tunsin itseni jollain tapaa hyvin erilaiseksi äidiksi. Tunsin, että minua kiinnosti tapaamisissa eniten muut äidit ja muita äitejä kiinnostivat vain vauvat. Inhosin vauvatapaamisten kiusallista jutustelua ja hymähtelyä. En tiedä, ehkä olin ainoa, joka koki tilanteen näin.

Koska perhekahvilan tapaamisessa oltiin paljon hiljaa ja lähinnä aika kului omia ja muiden vauvoja tuijotellessa ja niille hymähdellessä, niin kaveruussuhteen solmimiseen tilanteessa ei ollut oikein edellytyksiä. Mietin kyllä usein, että pitäisi vaan pyytää jotain toista äitiä meille vaikka kahville. Toki tähän vaikuttaa myös se, että moni Suomalainen on uusien ihmisten keskellä varatutunut ja mieluummin hiljaa kuin äänessä. Itse menin kuitenkin tapaamisiin aina sillä toiveella, että tapaisin jonkun kivan uuden aikuisen, josta voisi tulla vaikka ystäväni.

äitikaveria etsimässä

Muistan, että olisin toivonut kovasti saavani uuden ”mammakaverin”. Mietin, kuinka voisimme käydä yhdessä vaunulenkillä, kokoontua jomman kumman luona kahvia juoden, puhua muustakin kuin vauvoista, nauraa yhdessä arjen kommelluksille ja mikä tärkeintä: Saada vertaistukea vaikealla hetkellä. Vauvakahvilassa olisi ollut varmaan totaalinen turn off kertoa, että on väsynyt koko vauva-arkeen ja kaipaa aikuista keskustelukumppania. Silloin olisin varmaan saanut osakseni lisää hymähtelyitä. Mulla on vielä aika roiseja juttuja välillä, joten se saattaa tuntua herkistä ihmisistä ahdistavalta.

Toivon ihan tosi paljon, että nykyään äideille tarjotaan enemmän paikkoja, joissa voi oikeasti saada vertaistukea ja solmia uusia ihmissuhteita. Vauva-aikana en itse valitettavasti tainnut solmia yhtään sellaista uutta ystävyyssuhdetta, joka olisi kestänyt tähän päivään asti. Kyllä yksinäisyys vaikutti myös siihen, miten äitiyslomalla viihtyi. Aloitin työt Benin ollessa n.1,5-vuotias ja se tuntui ihanalle. Lapselle löytyi mukava hoitopaikka perhepäivähoidosta läheltämme, jossa hän viihtyi.

Onneksi Theon vauva-aikana tilanne oli erilainen, koska kahden lapsen äitinä luppoaikaa ei ollut enää samalla tavalla ja olin myös tutustunut samanhenkiseen äitiin, jolla oli samanikäiset lapset kuin minulla. Aika nopeasti löysimme hyvän yhteyden ja pystyimme rehellisesti kertomaan omia fiiliksiämme ilman, että tarvitse pelätä toisen ihmisen tuomitsemista. Ja ystävyytemme on todella kestänyt tähän päivään saakka, vaikkemme enää lähekkäin asukkaan!

 

Onko sinulla samanlaisia kokemuksia pikkuvauva-arjesta?