Hae
Katri Gruner

Epäonnistumisen CV

Sanon heti alkuun, että tämän postauksen kirjoittaminen ei tule olemaan helppoa, mutta teen sen silti.

Huomasin Anna Liljeroosin blogissa aivan loistavan postauksen otsikolla ”Epäonnistumisen CV”.  Postauksen idea on alkuaan lähtöisin neurobiologi Melanie Stefanilta ja mm. Princetonin professori Johannes Haushofer  on kirjoittanut oman epäonnistumisten CV:nsä. Sen tarkoitus on muistuttaa ihmisiä siitä, että myös menestyneillä ihmisillä on usein monia epäonnistumisia takanaan. Elämä ei ole mitään voitosta voittoon kulkua. Se mikä näkyy ihmisille ulospäin on vain jäävuoren huippu.
Pidän Annaakin monilahjakkaana, akateemisena ja älykkäänä ihmisenä ja kun luin hänen postauksensa tunsin välitöntä huojennusta; ”Huh, on siis muitakin jotka ovat joutuneet pettymään ja nousseet silti ylös.”

Kuva: Petri Mast

 

Halusin lainata Haushoferin CV:n ensimmäistä lausetta myös omaan blogiini, koska se oikeastaan tiivistää sen, miksi itsekin uskaltaudun paljastamaan teille kipeitä epäonnistumisia

Most of what I try fails, but these failures are often invisible, while the successes are visible. I have noticed that this sometimes gives others the impression that most things work out for me.

Olen onnistunut saavuttamaan elämässä kaksi suurinta unelmaani, eli löytämään sielunkumppanini ja saamaan hänen kanssa kaksi ihanaa tervettä lasta. On kuitenkin asioita, jotka eivät ehkä kokoluokassaan ole samaa suuruutta, mutta niiden menetys tai kokematta jääminen on silti tuntunut hirvittävän pahalta. Minulla on aina ollut kova luotto itseeni, mutta ehkä välillä olen jäänyt jopa sen ansaan; Olen tajunnut vasta jälkeenpäin, että minun olisi pitänyt ponnistella kymmenkertaisesti saavuttaakseni jonkun unelmani, eikä vain luottaa hyvään onneen.

Huh. Nyt ahdistaa. Mutta tässä tulee. CV:n pitäisi tietysti olla lyhyt… Mutta tiedätte minut! Ei onnistu!

ei maailmaa mullistavaa, mutta….

Lapsen kuuluukin kokea pettymyksiä, eikö niin? Itsekin toki koin sellaisia ja pari tapahtumaa on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ei siis mitään maailmaa mullistavaa, mutta pienen ihmisen mittakaavassa suurta.

Olin jo pienenä hyvin musikaalinen ja soitin pianoa lähes 10-vuotta konservatoriossa. Tämän lisäksi lauloin koulumme Norssin kuorossa ja kävin laulutunneilla. Suurin unelmani oli päästä laulamaan vielä joskus soolo koulumme oppilaiden järjestämässä suuressa konsertissa Carelia-salissa. Soolo-osuudet olivat kuitenkin varattuna vain niille, jotka olivat musiikinopettajamme suosiossa. Tunsin aina jääväni muiden, innokkaampien varjoon ja suuri unelmani soolosta jäi vain haaveeksi.

Yläasteella olin aika vilkas ja koulunkäynti siinä sitten hieman kärsi. Kun sitten ysin kesä ja koulun loppu tuli selvisi, että en tulisi pääsemään päästötodistuksen keskiarvolla keskustaan lukioon. Vaihtoehtoni oli siis joko haudata lukiohaaveet kotini lähellä tai miettiä jotain muuta koulupaikkaa. Loppujen lopuksi pääsin jatkamaan samaan lukioon kuin ystäväni, mutta rehtori otti minut sisään varmaan silkasta säälistä!

Ovet, jotka eivät koskaan avautuneet

Lukion jälkeen minulla oli haaveena opiskella poliisiksi tai puheterapeutiksi. Olin ensin vuoden intissä ja sitten aloin miettimään opiskelupaikkaa samalla kun muutin Tampereelle. En päässyt opiskelemaan yliopistoon logopediaa, enkä sitä olisi edes ansainnut, koska valmistauduin niin huonosti pääsykokeisiin. Tämä muuten tapahtui ei yksi, vaan KAKSI kertaa. Näin jälkeenpäin mietin, että ehkä puheterapeutin ammatti oli kuitenkin enemmän äitini, kun oma unelma-ammattini. Siksi en ehkä jaksanut panostaa pääsykokeisiinkaan.

Lapsuuden ykkös unelma-ammattini oli poliisi. Olen hakenut kolme kertaa poliisikouluun. Ekalla yrittämällä  en päässyt edes toiseen vaiheeseen, koska olin liian huonossa kunnossa. Kuntotestien pitäjä totesikin minulle, että nyt ei auta kuin aloittaa lenkkeilemään salille ja sieltä pois. Toisella kerralla pääsykokeissa loukkaannuin, kun kaaduin uima-altaalla. Perseelleen meni siis sekin ja päivä päättyi ensiapuun ja jouduin kinkkaamaan kävelysauvoilla. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt… Kirjaimellisesti!

Viimeinen kerta pääsykokeissa taisi olla joskus 2008 vuoden tienoilla. Olin päättänyt, että NYT! Treenasin tosissaan, juoksin ja huhkin salilla. Pääsykokeissa kuntotestit menivätkin todella hyvin ja etenin psyykkisen testinkin läpäistyäni haastatteluun. Lopulta jäi kahdesta pisteestä kiinni, että olisin päässyt kouluun.
Olin niin pettynyt, että itkin kaksi päivää putkeen. Tunne oli murskaava! Muistan kuinka itkin kun kävelin töihin ja itkin kun kävelin sieltä pois. Muistan ajatelleeni, että elämältäni on viety pohja pois, suurin unelmani on murskana. Vähämpä tiesin 😀 .

Mukaan mahtui myös muitakin epäonnistumisia pääsykokeissa. Hain mm. lennonjohtajakouluun, niinkuin mulla olisi muka ollut sinne mitään mahkuja. Viimeistään avaruudellisen hahmottamisen kokeessa hikoillessa ymmärsin, että olen totaalisesti väärässä paikassa. Tapasin pääsykokeissa tytön, joka opiskeli fysiikkaa yliopistossa. En kehdannut kertoa hänelle, etten edes kirjoittanut matikkaa ylioppilaskokeissa.
No, eipä lannistuta! Hain myös kansainväliselle sairaanhoitajalinjalle. Kävin pääsykokeissa ja se siitä. Pidin itseäni totaalisen epäonnistuneena ihmisenä. Lopulta pääsin kuitenkin ekalla yrittämällä Pelastusopistoon opiskelemaan hätäkeskuspäivystäjäksi. Tämä antoi toivoa siihen, etten olekaan aivan nolo luuseri, joka ei saa ikinä kunnon ammattia. Äitini itki onnesta.

Fitnessunelma elää.. Tai siis eli!

Kuten Annakin, niin minäkin olen koettanut onneani fitnessmallikisassa vuonna 2010. Kilpailu taisi olla ehkä toinen järjestetty fitnessmallikisa ja kisan voitti Janni Hussi. Olin ihan ”kivassa” kunnossa, mutta muistan kuinka katsoin kateellisena Jannin kireää sixpackia line upissa. Hän oli selvästi dieetannut ja treenannut castingia varten viikkokaupalla.

Fitnessunelma jäi kuitenkin kytemään pinnan alle. Niinpä päätin osallistua bikinifitnesskisoihin vuonna 2012. Laji oli silloin Suomessa aivan uusi ja yhteensä meitä kilpailijoita taisi olla koko sarjassa 8 tai 9. Eli kaikki tytöt pituudesta riippumatta samassa sarjassa.
Dieettini meni todella hyvin ja pudotin n.10kg 14 viikossa. Vaikka vielä silloin standardit olivatkin hieman erilaiset BF-kisoissa, niin minulta olisi vaadittu todella paljon kireämpää fysiikkaa. Vaikka olin elämäni parhaassa kunnossa ja vienyt läpi todella raskaan dieetin, niin se ei riittänyt. Häpesin itseäni, enkä edes tiedä miksi. Olin tehnyt suuren työn, mutta silti minulla oli tunne, että olin nolannut itseni koko maailman edessä.

Elämä jatkuu!

Onneksi mikään näistä takapakeista ei ole vaikuttanut loppuelämääni kovin merkittävästi ja se on aika lohduttavaa näin jälkeen päin ajateltuna. Elämässä epäonnistumiset ovat tietysti tärkeitäkin, koska yleensä niistä oppii ja pettymykset laimenevat ajan myötä. On minulla elämässä ollut toki muitakin juttuja, jotka eivät ole menneet aivan putkeen, mutta turha niitä nyt on enää tähän ruveta listaamaan. Enemmän on ollut kuitenkin iloisia aikoja ja onnistumisia!

Mikä on ollut sinun elämässäsi epäonnistuminen, jonka laittaisit omaan CV:si?

 

Lue myös:

Pienin ja suurin kuukausipalkkani

Mistä tietää, mikä on se ”oma juttu”??

3 kommenttia

  1. Hertta kirjoitti:

    Tarvin tätä niin tänään (itkettyäni suurimman osan päivästä huonompaa arvosana kuin olin odottanut). ? Lohduttavaa sentään ettei kaikilla muillakaan mee aina niinku Strömsössä ?

  2. Liisa kirjoitti:

    Mahtava postaus! Eikä sen vuoksi, että saisin mielihyvää muiden epäonnistumisista, vaan siksi, että on upeaa huomata, miten kaikki muutkin tällä pallolla on vaan ihmisiä, omine heikkouksineen ja häpeän hetkineen. Kaikilla on hyviä ja huonoja kokemuksia takanaan, eikä yks, kaks tai kymmenenkään asfalttiin kaatumista tarkota epäonnistumista ihmisenä.

  3. Jonna / Palasia arjestani kirjoitti:

    Ou nou, täytyy ehkä itsekin tehdä tällainen 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *