Hae
Katri Gruner

10 vuotta täynnä ja pari sanaa parisuhteista.

Meillä tuli perjantaina 10-vuotta mittariin yhteistä eloa rakkaan mieheni kanssa. Ajattelin ensin, että kirjoitan blogiin jonkun ”parisuhdevinkkipostauksen” ja aloitinkin sen jo, mutta sitten painoin koko postauksen roskakoriin. Kaikki vinkit kuulostivat jotenkin niin itsestäänselviltä ja sata kertaa kerrotuilta.

Ilosaarirockissa 2012

On todella vaikeaa verrata muutenkaan omaa parisuhdettaan ja sen toimivuutta muiden parisuhteisiin, koska jokainen on erilainen ihminen ja vie siihen parisuhteeseen oman persoonansa, tapansa ja menneisyytensä. Joskus sitä saattaa joutua olemaan useammankin tyypin kanssa, ennen kuin tapaa SEN oikean. Ihminen voi myös muuttua ja olisi toki outoakin, jos joku ei kymmenessä vuodessa muutu yhtään! On kuitenkin myös se vaihtoehto, että kumppani on alussa unelmakumppani, mutta ajan myötä muuttuu ihan erilaiseksi ihmiseksi. On esimerkiksi saattanut ajatella, että toinen olisi rehellinen ja vastuuntuntoinen ihminen, jonka kanssa olisi hyvä perustaa perhe, mutta sitten kun lapset on hommattu, niin tilanne onkin aivan toinen.

Omassa miehessäni olen alusta asti arvostanut ja arvostan edelleenkin nimenomaan juuri tuota kykyä ottaa vastuuta itsestään ja perheestään. Hän on luonteeltaan todella harkitsevainen, eikä elä elämäänsä yhtään niin tunnetiloissa kuten itse välillä elän. Toki se piirre johon rakastuu on tietysti myös se, mikä eniten ärsyttää; Kun itse innostuu jostain asiasta ja leijailee 10cm irti lattiasta (ja ajatuksissaan maalaillut jo vaikka mitkä kuvat), niin toinen on vaan, että kattellaan… Olen itse aika spontaani, heittäytyjätyyppi, mutta mieheni ei halua tehdä mitään liikkeitä ilman kunnollista harkintaa. Hän ei koskaan ajaudu tunteen vietäväksi. Ai niin, paitsi ehkä autokaupassa.

2010 olin 27-vuotias ja oltiin tavattu 8kk aikaisemmin. Lähdettiin kiertämään yhdessä Aasiaa ja se olikin hyvä testi suhteelle.

Mulla on aina ollut haaveena oma perhe ja halusin kumppanin, jolla on sama toive. Itse ihmettelen nykyisessä sinkkumenossa sitä, että vielä kolmekymppiset ihmiset miettii onko he vielä valmiita perustamaan perheen!? Sitten odotellaan vuositolkulla, että millonkahan se OIKEA aika tulisi. Jos joku mies sanoisi mulle kolmekymppisenä, että en ole varma haluanko lapsia ja itse haluaisin, niin sanoisin, että soitellaanpa, mutta eri bändeissä. Miehille se toki on eri asia kuin meille naisille. Sen vinkin kuitenkin annan teille siskot, että ei kannata jäädä odottelemaan, jos puoliso miettii onko hän valmis hylkäämään änäri-illat kamujen kanssa jos oma lapsi tulee kuvioihin. Se aika lailla jo kertoo, että ongelmia on horisontissa. Saatat joutua nimittäin elämään mieslapsen kanssa.

Olen kuullut useita kauhutarinoita näistä ”mieslapsista”, jotka siis ovat iältään aikuisia ihmisiä, mutta käyttäytyvät kuin lapset. Kiitän luojaa korkeuksissa, ettei minun tielleni ja elämääni ole osunut yhtään tällaista tapausta. Ajatus siitä, että aikuinen ihminen pelaa jotain räiskintäpelejä samalla kuin itse hoidan vauvaa ja kotia… Siis pelkkä ajatus saa mun verenpaineen nousemaan! Mulle on myös tärkeää se tunne, että tiedän, että vaikka lähtisin tästä viikoksi reissuun, niin mies _pärjää_ kotona lasten kanssa siinä missä itsekin pärjäisin. Toki on monta asiaa, jotka jäävät meidän äitien vastuulle (tyyliin jotkut kaverisynttäreiden muistamiset tai neuvolan varaaminen), mutta tärkeintä on, että peruspaletti pysyy hallinnassa.

Mä oon joutunut tässä matkan varrella myös hiomaan omia kulmia ja ihan katsomaan sinne kuuluisaan peiliin! Olin vielä 10v sitten aika temperamenttinen ja mun kohtaukset oli vähän liikaa rauhaa rakastavalle miehelleni. Kerran hän ajoi 180km Helsingistä Tampereelle, mulla meni herne jostain nenään ja hän lähti takaisin 😀 .
Ei aina ole kysymys siitä mitä MINÄ haluan siltä toiselta ihmiseltä, vaan siitä, haluaako minut joku näillä spekseillä? Olenko minä sellainen ihminen, että joku haluaisi viettää aikaa kanssani, saati jakaa koko elämänsä? ”Jos en kelpaa tällaisena, niin olen mieluummin yksin” on ihan kiva lause sellaiselle, joka pyytää aina kaikkia muita muuttumaan, mutta ei koskaan näe mitään vikaa itsessään. Itse sitten ajattelin, että sen verran hyvä mies on menetettäväksi, että kannattaa varmaan olla loukkaantumatta IHAN joka asiasta.

”Vakka kantensa valitsee” on siinä mielessä kyllä totta, että rakastuminen ei ole vain tietynlaisten ihmisten etuoikeus ja hyvä kumppani voi löytyä sellaisestakin ihmisestä, jonka ensin ajatteli olevan itselleen täysin sopimaton. Meillä vaan on usein sellaisia ihmeellisiä uskomuksia omasta itsestämme kuten ”tarvitsen rauhallisen kumppanin” tai ”en voisi elää ujon ihmisen kanssa”. Itse olemme mieheni kanssa aika lailla vastakohtia ja silti tässä on porskuteltu menemään kymmenen vuotta ilman mitään isompia kriisejä.

Mulle parisuhde on lasten lisäksi elämäni tärkein asia ja ajattelen, että mä oon mieheni kanssa paras tiimi ja yhdessä ollaan rakennettu meidän elämä. Kun tapasin tämän miehen, niin sain kyllä enemmän, kuin mitä ikinä uskalsin toivoa.

Kuinka kauan sinä olet ollut kumppanisi kanssa ja mitä hänessä arvostat?

22 kommenttia

  1. Onnellinen keiju kirjoitti:

    Me ollaan oltu yhdessä 16vuotta joista 15 vuotta tänään naimisissa. Arvostan suuresti sitä piirrettä hänessä, että hän on valmis puhumaan ihan kaikesta, on vastuuntuntoinen, luotettava, rehellinen, tekee kaikkensa aina perheen eteen. Me ollaan tärkein tiimi ja panostetaan yhteiseen aikaan, unelmiin. Meille lapset on tärkeitä ja yhdessä ollaan rakennettu tää kaikki ja yhdessä halutaan jatkaa eteenpäin.

    • grunerkatri kirjoitti:

      Puhumisen tärkeyttä ei voi kyllä korostaa. Niin moni ongelma parisuhteissa jää vaan kuplimaan pinnan alle ja yleensä kun se purkautuu, niin voi olla jo liian myöhäistä. Arvostan myös pareja, jotka hakee apua terapiasta ongelmiin.

  2. Sra kirjoitti:

    Kymmenen vuotta tulee myös tänä vuonna täyteen 🙂 Puolisoni on harkitsevainen insinööri. Meilläkin siis hyvä balanssi tässä, kun itse saatan vähän innostua asioista helpommin ja mieheni haluaa ensin miettiä ja harkita kaksi viikkoa, jonka jälkeen vastaus on todennäköisesti ei…. 😀 kaikki laitetaan exceliin, ennen kuin mitään voi edes alustavasti sopia.

    En kestäisi ”änärimiestä”, tuttavapiirissä tällaisia on. Olen onnellinen, ettei mieheni pelaa mitään tietokonepelejä eikä ole myöskään yhtään kiinnostunut seuraamaan jääkiekkoa, jalkapalloa tms. Eli meidän elämään ei kuulu jätkien peli-iltoja 🙂 Kotityöt hoituu oma-aloitteisesti ja hänellä pysyy myös vasara kädessä, eli iskälle ei tarvitse tämän tytön juurikaan soitella 🙂

    Olen löytänyt parhaan mahdollisen puolison itselleni <3

    • grunerkatri kirjoitti:

      Onnea siis teillekin pyöreistä vuosista! ♡ itse myös harkitsevan insinöörin kanssa naimisissa, että ollaan samikset! 😀

  3. Joukkuepelaamista kirjoitti:

    Olemme olleet yksissä puolisoni kanssa 23v ja heinäkuussa on 20v hääpäivämme. Aikoinaan seurustellessamme arvostin hänessä sitä miten ystävällinen hän oli kaikkia ihmisiä kohtaan, sitä miten hän osasi laittaa ruokaa ja leipoa, sitä miten hän osasi keskustella ja että hän oli myös valmis sitoutumaan ja perustamaan perheen suht nuorena.
    Nyt 20v avioliiton jälkeen, arvostan toki edelleen myös näitä samoja asioita, mutta nyt tiedän vielä enemmän ja arvostan kaikkea sitä mitä hän on ollut valmis tekemään lasten ja minun vuokseni näiden vuosien aikana. Hän ei ehkä ole täydellinen ihminen, mutta en ole minäkään ja siksipä juuri ja näillä ominaisuuksillamme olemme toimiva tiimi.

    • grunerkatri kirjoitti:

      Wow, kunnioitettava aika! Eipä kukaan ole täydellinen, vaikka aluksi se toki saattaakin siltä tuntua. Kyllä kaikkien ihmisten todelliset värit paljastuu pitkässä parisuhteessa ja kuten sanoin, ihminen myös muuttuu. 20 vuotta on pitkä aika ja siinä ehtii sattua ja tapahtua kaikenlaista.

  4. Roosa kirjoitti:

    8,5 vuotta oltu yhdessä. Ylä- ja alamäkiä mutta aina kuitenkin ollut se fiilis että tästä selvitään ja yhdessä halutaan olla. Arvostan mun miestä tosi paljon ja kuinka hän tekee paljon meidän perheen eteen. Moni ystävä on sanonut että voi kun heilläkin ois samanlainen mies. 🙊 Ja yks mikä saa aina mun sydämen sykkimään on kun näen kuinka hyvä isä hän on meidän 1,5v pojalle ja leikkii hänen kanssaan joka päivä ja paljon. ❤

    • grunerkatri kirjoitti:

      Itse myös arvostan valtavasti sitä, miten mun mies antaa aikaa lapsille ja keskittyy heihin silloin 100%. Ei koskaan näytä eleelläkään, ettei jaksaisi olla ja touhuta heidän kanssaan. On myös paljon parempi heittäytymään kuin minä.

  5. Rakastunut hevosnainen kirjoitti:

    Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 2,5v ja tapasimme netin kautta. Ollaan todella samantyylisiä, maanläheisiä, rakastetaan eläimiä, luontoa, ollaan molemmat sanavalmiita, temperamenttisia ja rehellisiä. Vaikka ei vielä asuta yhdessä (itsellä hevosia, joten muutossa ei tule pelkästään minä😂), niin jo ensimmäisestä päivästä lähtien meistä molemmista tuntui kuin oltaisiin tunnettu toisemme 10v. Rakastan miehessäni sen kykyä ratkaista asioista ja pysyä kylmähermoisena, vaikka onkin luonnetta. Itse taas saatan panikoida pienestäkin aikataulunmuutoksesta, kun taas mieheni ottaa paljon rennommin asiat (ellei kyse ole omasta rankasta harrastuksesta😁). Rakastan miehessäni hänen huumorintajua. Päivääkään en ole ollut nauramatta hänen kanssaan vaikka joskus hän osaa ollakin hauskan ärsyttävä. Molemmilla on aikaa vievät harrastukset, joten arvostan miehessäni sitä, että osaa antaa minunkin olla yksin. Ylipäätään, osataan olla myös erillään mikä mielestäni on hyvä asia. Jos olisimme 24/7 koko ajan yhdessä alkaisi nämä tuliset luonteet käymään liian kireäksi. Rakastan miehessäni myös sitä, että hyväksyy minut tällaisena kuin olen ja hyväksyy mun hevoset. Ne on niin suuri osa mun elämää, sitoo valtavan paljon ja mahtavaa kun on ihminen, joka ymmärtää kuinka paljon ne minulle merkitsee.

    • grunerkatri kirjoitti:

      Kyllä myös yksin pitää osata olla ja omat harrastukset. Itse ainakin olen tätä mieltä. Olet kyllä tekstistä päätellen löytänyt ihanan miehen ja toivottavasti löydätte molempia tyydyttävän asumisratkaisun 🙂 .

  6. Oravanpyörässä oravaperhe kirjoitti:

    Hesarissa kirjoitellaan vauvakadosta ykstyisellä ja yleisellä tasolla.
    Viime viikolla 30+ nainen kirjoitti mielipidekirjoituksen treffikokemuksistaan: kun toive äitiydestä tulee esille, tapailu päättyy kuin seinään tai hänelle ehdotellaan avointa suhdetta. 🤮
    Sain lukiessani sellaisen primitiivi- raivarin, että oksat pois! Mitä uskomattomia kusipäitä on maa täynnä😡 Hieman kun kierrokset laski, tein myös päätelmän, että hän on kohdannut ainoastaan mieslapsia.
    Jos tervejärkisiä ja vastuulliseen parisuhde- ja perhe- elämään kykeneviä ei tule vastaan, itselliset naiset voivat onneksi ratkaista hedelmöittymisprosessin muulla tavoin.
    Toim.huom. kaikkien ei tietenkään tarvitse haluta lapsia EIKÄ edes sitä miestä 😆

    • grunerkatri kirjoitti:

      Ei todellakaan tarvitse haluta ja itselläkin on lähipiirissä useiampiakin vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä. Ei tulisi mieleenkään alkaa kyseenalaistamaan heidän päätöksiään! Mutta jos lapsista puhuminen on todella niin pelottava aihe aikuiselle ihmiselle, niin ehkä silloin joku kehitysprosessi on kesken. Lisääntyminen on kuitenkin aika luonnollinen juttu (miehillekin!?!) ja varmaan aika harva nainen sitä haluaa tehdä heti ensitreffien päätteeksi… Eli tästä aiheesta pitäisi kyllä pystyä puhumaan yleisellä tasolla, ilman painostusta ja ahdistumista.

  7. Eve kirjoitti:

    Täällä 27 vee, meille tuli viime vuoden lopulla 12 vuotta, ei kihloja, naimisissa tai lapsia mutta silti tiedän että muuta en halua. Ehkä niitä lapsia sitten tässä jossain kohtaa ja naimisiin joskus, ehkä. Nyt on hyvä näin. Meillä on aika sama asetelma, minä olen viilettävä tunteella elävä ja toinen harkitseva ja pohtiva, luultavasti siksi ei olla naimisissa 😀 Kysyinkin yksi päivä, että kauanko vielä sun pitää pohtia että olenko oikea vai en? :D:D Onnea teille!

    • grunerkatri kirjoitti:

      Kiitos♡. Me mentiin naimisiin kun olin ööö… 34? 😀 Ja mietin, että vaikka ei koskaan oltas menty naimisiin, niin se ei olisi ollut mikään kynnyskysymys. Toki on kivaa olla naimisissa, mutta ei se mitään lopulta muuta. Juridisesti toki asioita jonkun verran kun on yhteisiä lapsia. Tsemppiä ja onnea parisuhteeseen!

  8. NN kirjoitti:

    Täältä löytyy yksi pleikkaa pelaileva, urheileva mies sekä samanniminen nainen. 😀 Olisimme varmasti jollekin muulle kamala puoliso, mutta toisillemme sovimme kuin voisilmä puuroon.

    Peruspaletti meillä pysyy hyvin hallinnassa, kumpikin hoitaa kotona omat jälkensä ja yhdessä vastataan siitä, ettei kotimme näytä kaatopaikalta. Urheiluhommat luonaa mallilla läpsystä vaihto ja koska lapsemme on pieni, on aikaa sillon tällöin myös pelailla 🙂

    Pidän myös tärkeänä sitä, että mies pärjää lapsen kanssa kotona. Tuntuu hullulta edes ajatella ettei pärjäisi!

    • grunerkatri kirjoitti:

      Uskon, että jokaiselle löytyy kyllä sopiva vastapari ja niin teillä on käynyt. Eihän ne omat harrastukset todella sulje pois sitä faktaa, että hommat hoituu ja molemmat hoitaa vastuunsa yhdessä. Liian usein käy vaan niin, että ne harrastukset on sen toisen vanhemman etuoikeus, joka on kyllä väärin. Onneksi näin teillä ei ole!

  9. krissstiina kirjoitti:

    Mullapa on maailman ihanin ”änärimies”, joka istuu paljon omassa miesluolassaan pelaamassa milloin mitäkin ja seuraa myös, herranjumala, jääkiekkoa paljon!

    Näiden lisäksi hän on täysin kykenevä huolehtimaan kotitöistä oma-alotteisesti ja on se meidän kodin siisti ihminen.

    Huvittaa jotenkin tuollainen kärjistys, että peleistä tykkäävä mies ei voisi olla hyvä puoliso ja isä. Kai sitä jokainen tarvitsee omaakin aikaa välillä ja saa käyttää sen oman ajan niinkuin itse kokee parhaaksi?

    • grunerkatri kirjoitti:

      Älä ymmärrä väärin. Kyllä meidänkin parisuhteessa on molemmilla omat harrastukset ja menot. Mutta tiedän myös tapauksia, jossa toinen istuu koneella töiden jälkeen tuntitolkulla ja lastenhoito jää kokonaan äidin vastuulle. Mä ymmärrän, että joku parikymppinen mies pelaa tietokonetta tuntitolkulla, mutta ei se nyt enää ihan aikuisen ihmisen hommaa ole. Tiedän kyllä, et ne miehiä kiinnostaa ja omakin mies pelasi joskus nuorempana niitä. Nykyään ei pelaa vaan keskittyy järkevimpiin asioihin.

  10. Mrs G kirjoitti:

    Meillä on lasten kavereiden vanhemmissa näitä ”pelimiehiä” yksi kappale. Kun menee omaa lasta hakemaan kylästä niin ei voi peliä lopettaa, huutelee vaan sohvalta että juu moi moi. Tai kun kysyy että mitäs teitte x luona? Niin mun lapsen vastaus on että ”katsottiin sen iskän pelaamista”??? What!

    Mä en ole ikinä ymmärtänyt enkä tule ymmärtämään.

    Ai niin, paitsi että mäkin pelaan yhtä peliä lasten kanssa, Just Dance. Hiki tulee ja on mutsilla oma disco kotona, vaikka joka ilta. Suosittelen kaikille, löytyy kaikki menneiden vuosien bilebiisit.

  11. Pelimiehen vaimo kirjoitti:

    Apua… Rakastan blogiasi, rehellisiä näkemyksiäsi, ihania instajulkaisujasi jne.

    Mutta nyt ehkä hieman särähti korvaan tämä ”pelimiesten” mollaus. Pakko nousta puolustamaan heitä. Koska en itse pidä siitä, että yleistetään tai mollataan…

    Minusta se on A) Oikeasti karkeaa yleistämistä ja B) Vähän ehkä jopa kiusaamista/ikävää arvostelua. Juuri sellaista, mitä en itse halua eikä varmaan kukaan muukaan lapsilleen opettaa… Enemmänkin haluan levittää sanomaa, että tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi, hyväksi kaikki sellaisina kuin ovat ja muista pitää itsestäsi ja muista huolta. Maailma kaipaa avarakatseisuutta ja hyvää.

    Itse en ole pelinainen ja minulla on pelimies. Pelilapsikin oikeastaan, joka oppi jo monta vuotta ennen koulua englanninkieltä ja lukemaan sekä laskemaan. Osittain, koska pelit. Lisäksi lapseni on saanut paljon positiivista palautetta äärimmäisen loogisista syy-seuraussuhteiden käsityksistä sekä tavallista kirkkaammista, terävistä huomioista lastentarhanopettajilta. Tämäkin osittain, koska pelit.

    Jossain joskus sanottiin tai kirjoitettiin, että erilaiset sovellukset, pelit ja muut virtuaaliset ympäristöt ovat nykyajan hiekkalaatikkoja. Se on minusta hyvin rinnastettu. Maailma muuttuu. Vaikka ruutuaikaa pitää lapsilla ja aikuisillakin rajoitttaa, on tärkeää myös oppia käyttämään sitä oikein, jos haluaa nykymaailmassa selvitä.

    Nykyajan monet aikuiset pelaajat ovat niitä, jotka ovat nuorenakin pelanneet. Miksi se harrastus pitäisi lopettaa kun täyttää X vuotta? Lopetetaanko viulunsoitto tai jalkapalloharrastus, kun ikää on 25 vuotta? Onko siis olemassa joku ikäraja? Ja pelaaminen… ei ole aikuisten hommaa? Mutta esimerkiksi kosteat illanistujaiset ovat ihan hyväksyttyjä?

    Minun mieheni on maailman paras aviomies, ollut jo 10 vuotta ja yhdessä olemme olleet yli 20 vuotta. Isänä on osallistuva, empatiakykyinen ja kaikinpuolin ihan paras. Aviomiehenä myös – Ei ole hetkeä tai päivää, kun ei ensin kysyisi meidän muiden tarpeita tai aikatauluja – ja sitten vasta päättäisi omien harrastustensa (mm. pelaaminen) ja menojen aikataulua. Kielitaito hänellä on huikea, kiitos pelit. Laaja verkosto ystäviä, kiitos mm. pelit. Työelämässä on edennyt, tunnollinen, arvostettu ja pidetty, pelaamisesta huolimatta.

    Joten… en ehkä näe tarpeelliseksi kiittää luojaa tai arvostella ihmisiä harrastustenkaan vuoksi. En oikeasti itse näe, että illanistujaiset ryyppylasien ääressä olisi sen enempää kehittävää tai aikuista hommaa, kuin harrastukset – pelikoneen tai lukemisen ääressä. Olen tavannut niin paljon fiksuja ja ihan äärettömän ihania pelaavia ihmisiä, etten voi sanoa, että pelaaminen olisi heitä tai heidän elämäänsä pilannut. Uskon, että ihan eri asiat tekevät ihmisistä sellaisia kuin he ovat.

    • grunerkatri kirjoitti:

      No, pakko sanoa että omat kokemukset pelaavista miehistä eivät ole ehkä noin positiivisia. Niitä löytyy tuttavapiiristä kyllä. Ongelma pelaamisesta tulee minusta silloin, jos joka ilta menee koneella istuen ja vietät aikaa mieluummin uppoutuneena peleihin kuin vaikka omien lasten kanssa. Siihen se ongelma liittyy. En vaan jotenkin pysty tajuamaan, että jonkun ihmisen sosiaalinen elämä on ruudun takana, mutta ehkä en vaan tajua tätä itse sosiaalisena ihmisenä, joka nimen omaan kaipaa livenä ihmiskontakteja. Siksi meillä ehkä niitä illanistujaisiakin on :D. (Tosin lapset eivät tuolloin paikalla).
      Ja toki meilläkin lapset pelaa toisinaan tai katsoo jotain lastenohjelmia, mutta enemmin kannustan heitä muihin leikkeihin.
      Kannattaa muuten katsoa Yle Areenasta Logged In -niminen dokkarisarja. Kertoo mun mielestä erittäin hyvin miten sosiaalista hommaa tämä pelaaminen lopulta oikeasti on. Dokkari vahvisti mun näkemystä siitä, että toivon, että oman lapset ei ala pelaamaan, vaan keskittyy johonkin muuhun.

  12. Pelimiehen vaimo kirjoitti:

    Varmasti ihan joka asiasta löytyy niitä ääripäitä. En tietenkään itsekään kannusta ketään pelaamaan aamusta iltaan tai vuorokauden ympäri. Enkä tietenkään ole sitä mieltä, että pelaaminen menisi perheen edelle tai sen vuoksi jätettäisiin töihin menemättä.

    Enkä oikeasti ole riitaa haastamassa vaan ihan oikeasti avartamassa ihmisten näkemyksiä. Tunnen vain itse niin paljon tunteettomia ihmisiä, jotka eivät pelaa. Sellaisia, joilta puuttuu sosiaaliset kontaktit, jotka eivät pelaa. Sellaisia, jotka eivät pääse kiinni työelämään, jotka eivät pelaa. Sellaisia, jotka ovat todella pinnallisia, jotka eivät pelaa.

    Eli halusin vain todella tuoda esille sen, että pelaamisella on myös positiivisia vaikutuksia ja ei voi yleistää tai pitää itsestään selvänä, että se olisi yksinäistä hommaa tai vain pahaksi. Esimerkiksi monet strategiapelit oikeasti kehittävät ihmismieltä vs. tositv-ohjelmat. Ensimmäisissä joudut asettamaan tavoitteita, kehittelemään toimintamallin, jolla saavutat ne ja lopuksi pitkäjänteisesti testaamaan, toimiiko suunnitelmasi vai joudutko miettimään asiat uudestaan. Televisiota katsellessa monesti arvostelemme ihmisiä, hämmennymme tai koemme jonkinlaisen muun tunnereaktion, muttemme välttämättä kehitä taitojamme eteenpäin.

    Olen tavannut paljon aivan uskomattoman ihania ihmisiä, jotka pelaavat. Empaattisia, jotka eivät pelaa. Menestyksekkäitä, jotka pelaa.

    Varmasti kaikki tässä elämässä on pahaksi, jos elämä keskittyy vain yhteen asiaan. Vanha totuus, että sopivasti kaikkea, on varmasti se asian ydin. Laajentamalla taitojaan ja harrastuksiaan oppii aina lisää. Ei ne illanistujaiset, alkoholi, kohtuuton määrä liikuntaa, roskaruoka, televisio tms. ole sen parempi, jos niitä on liikaa.

    Mutta pelimiehiä, on hyviäkin :). Niitä jotka, ovat aina valmiita auttamaan. Niitä, jotka antavat aamulla nukkua pitkään. Niitä, jotka auttavat vanhempiasi. Niitä, jotka leikkivät joka arki-ilta lastensa kanssa.

    Toivoisin vain, ettei aina vain yhden tai kahden tapauksen, tietolähteen tai uutisotsikon vuoksi yleistettäisi mitään asiaa.

    Minusta ola olemassa mahtavia ihmisiä – niitä jotka pelaa ja niitä, jotka eivät pelaa :).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *