Hae
Katri Gruner

Ehkä sinäkin tarvitset terapiaa…?

Haluaisin kirjoittaa blogissani aiheesta, joka on edelleen tabu. Nimittäin terapiasta.

Vastaa rehellisesti: Onko elämässäsi tapahtunut joskus joku traaginen, surullinen tai ahdistava asia, johon palaat mielessäsi säännöllisesti? Onko tapahtuma aiheuttanut sinulle huonoa oloa, jota olet purkanut läheisiisi? Tuntuuko, että tämä tapahtuma on vaikuttanut epäsuorasti rakkaussuhteisiin, ystävyyssuhteisiin tai vaikka suhteessa omiin lapsiisi?

Jos vastasit kyllä, niin toivon, että olet osannut keskustella asiasta jonkun ammattilaisen kanssa ja päässyt asiasta yli. Olen silti yllättänyt miten vielä nykyäänkin, vuonna 2019 terapiaan menemistä pidetään jotenkin häpeällisenä. Siksi haluan kertoa oman ”tarinani” ja avata teille syitä siihen, miksi itse olen hakeutunut terapiaan ja miksi vielä nykyäänkin pidän sitä erittäin tärkeänä oman jaksamiseni kannalta. Minusta siinä ei ole mitään noloa, häpeällistä tai heikkoa. Päin vastoin; Vahva ihminen osaa auttaa itseään.

En ole koskaan saanut masennusdiagnoosia, mutta turvauduin ensimmäisen kerran keskusteluapuun vuonna 2008. Elämässäni tapahtui kaikenlaista ja olin todella solmussa ajatusteni kanssa. En tiennyt mikä minua vaivasi, mutta kärsin terapeuttini mukaan traumaperäisestä stressistä. En avaa tapahtumia sen enempää koska asia on henkilökohtainen, mutta terapiasta oli valtavasti jo tuolloin apua. Vaikka en ole luonteeltani melankolinen tai vaivu helposti synkkyyteen, niin mulle on silti hyvin ominaista vahva huolestumisen tunne, joka puskee aina pintaan vaikeina aikoina. Tuon kokemuksen jälkeen osaan jo ennakoida omaa ahdistustani ja vetää käsijarrusta ajoissa.

Ennen kuin menin terapiaan ensimmäisen kerran olin todella huolissani KAIKESTA, siis oikeasti koko ajan. Aamulla herätessäni oli jo mielessä sen päivän kauhuskenaariot. Olin esimerkiksi aivan varma, että asuntoni tuhoutuu tulipalossa, joka kuulostaa tietysti todella epäloogiselta. Aina kun kuulin hälytysajoneuvon äänen olin varma, että juuri minun asuntoni on tällä hetkellä liekeissä! Näin mielessäni, kuinka kotiin mennessäni alaovella on joukko paloautoja ja asuntoni on poroksi palanut musta luola. Olin välillä jopa vainoharhainen: Saatoin palata kotiin vaikka mistä vain tarkistaakseni, ettei kotioveni ole vaan auki.
En osannut rentoutua edes öisin.
Onneksi silloinen työnantajani tarjosi työterveyden kautta psykoterapiaa, koska tein henkisesti raskasta työtä. Terapeuttini oli todella tuki tuohon aikaan ja jo muutaman keskustelumme jälkeen tunsin oloni keventyneen. Sain nukuttua ja rentouduttua. Pikku hiljaa aloin saamaan happea.

Olen usein miettinyt, miten monelle ihmiselle terapiasta olisi apua ja vaikutusta jokapäiväiseen elämään. Moni kantaa sisällään katkeruutta, ahdistusta ja suoranaista vihaa esimerkiksi lapsuuden tai nuoruuden tapahtumiin liittyen. Voi olla, että jokin tietty vaihe elämässä myöhemmällä iällä laukaisee nuo tunteet, joka kertoo, ettei asiaa ole loppuun käsitelty. Etenkin katkeruus (josta itsellänikin on kokemusta aivan riittävästi) on tunne, joka syö sisältä päin pahemmin kuin mikään muu. Miksi minä olen joutunut kokemaan tällaista? Miksi minä joudun kantamaan tämän kokemuksen koko elämän mukanani? Asioita ei saa tekemättömiksi ja voi tuntea, ettei koskaan voi antaa anteeksi. Mutta kannattaa muistaa, että käsittelemällä asiat niiden kanssa voi oppia elämään ja mikä tärkeintä, se raastava katkeruus ei enää kulje yhtä voimakkaana mukana joka hetki.

Ammattilaiselle puhumisessa on se etu, että he ovat täysin puolueettomia asiassa. Heillä ei ole ystävän kaltaista tunnesidettä ja he pystyvät suhtautumaan tilanteeseen neutraalisti, kun itse on tunnekuohussa. Terapeutti myös osaa kysyä sellaisia kysymyksiä, että lopulta vastaukset löytyvät itsestä. Niiden ääneen sanominen on todella huojentava tunne. Itselläni on ”työsuhde-etuna” se, että pääsen helposti puhumaan ystävälleni Jonnalle, joka on erityistason psykoterapeutti. En tietenkään ajattele enää asiaa niin, että ”käyn terapiassa”, vaan kyse on enemmänkin siitä, että tyhjennän kovalevyäni ennen kuin se huutaa erroria.
Ihminen, joka auttaa työkseen muita tarvitsee myös itse väylän purkaa tunteitaan. Ihmisten kuunteleminen on todella kuormittavaa. Asiat on hyvä päästää ulos heti, eikä niin että ne patoutuvat sisälle, kuten stressillä, ahdistuksella ja pahalla ololla on tapana tehdä.

Voin suositella terapeuttia ja keskusteluapua kaikille todella lämpimästi. Ajattele, että se on oman henkisen hyvinvointisi hyväksi ja mielenhuoltoa. Ihan samalla tavalla kuin vaikkapa itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen. On ihan mielettömän helpottavaa huomata, miten henkinen taakka kevenee ja se vaikuttaa isosti jokapäiväiseen elämään. Tämä vaikuttaa myös erittäin positiivisesti moniin ihmissuhteisiin niin kotona, töissä kuin muuallakin.

Oletko sinä koskaan puhunut terapeutille ja oliko siitä apua?

 

4 kommenttia

  1. Sanna kirjoitti:

    Kyllä, neljän vuoden takaisen burnoutin jälkeen hakeuduin terapiaan, jota jatkan edelleen. Erittäin tärkeää ja tervehdyttävää itselleni.

    Olen myös oivaltanut, että prosessi, jonka psykoterapia on käynnistänyt on äärimmäisen pitkä ja vaikeakin.

    Se, että omat ydin uskomukset muuttuvat vie valtavasti aikaa ja energiaa. Mutta hyvä niin. Matkahan on koko elämän mittainen.

    Olis yhteiskunnallisesti hienoa jos kaikilla olisi mahdollisuus terapiaan. Mä uskon niin. Sanoinkin et äänestän ihan ketä vaan joka lupaa ilmaisen psykoterapian kaikille ?

    • grunerkatri kirjoitti:

      Moikka Sanna! Hienoa, että hait ja sait apua. Burnout on varmasti kokemus, joka jättää jäljet vuosiksi eteenpäin. Joidenkin asioiden käsittely vie aikaa, vaikka toki joskus lyhytkin pätkä saattaa käynnistää itsessä muutoksen parempaan päin. Tsemppiä sinulle <3.

  2. Suski kirjoitti:

    Jep. Terapia on mahdollistanut mulle terveen elämän. Terveellä tarkoitan sitä, että kaikenlaiset tunteet ja ajatukset kuuluvat elämään, mutta en sairastu (enää) niiden takia. Olen myös pidemmän psykoterapian (nuorempana kävin) jälkeen turvautunut jo kolmesti terapeutin apuun myöhemmin, kun elämä on heittänyt häränpyllyä ja olen kokenut, että en itsekseni halua/pysty asioita käsittelemään. Olen mielestäni aika vahva nainen, mutta en kuitenkaan niin vahva, että kestäisin mitä tahansa yksin. <3 Joskus toivoisin että olisin, ehkä olisi helpompaa, mutta uskoisin että en olisi näin symppis jos olisin pelkkää terästä. 🙂

    • grunerkatri kirjoitti:

      Minusta terapiaan meneminen pitäisi olla paljon ”normaalimpaa” vaikeina aikoina, koska niitä tulee kaikille (enemmän ja vähemmän) ja niitä kipeitä asioita on myös käsiteltävä pois. Minusta terapeutin tärkein tehtävä on etsiä niitä vastauksia ja ahaa-elämyksiä itsestä, kun ehkä kaveri enemmän vain kuuntelee ja sanoo ”kyllä kaikki kääntyy paremmaksi”. Toki on sekin tärkeää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *