Hae
Katri Gruner

Tein sunnuntaina jotain, jota en olisi vielä kaksi vuotta sitten edes harkinnut tekeväni!

Jos olette seuranneet mun aiempaa Fit you too -blogia, niin saatatte tietää, että mä oon kärsinyt nyt n.10-vuotta autoilufobiasta. Olen ajanut pienen kolarin vielä Tampereella asuessa ja sen seurauksena auton ajamisesta tuli TODELLA vastenmielistä, vaikka jatkoinkin sitä heti kolarin jälkeen. Kolarissa meni siis vain peltiä onneksi ruttuun, mutta mun henkinen tila taisi vaurioitua enemmän kuin itse auto. Jännä juttu, miten näennäisen pienellä tapahtumalla voi olla niin iso vaikutus omaan psyykeen. Kolari ei ollut onneksi oma vikani, joten siitä ei seurannut mitään sen enempää seurauksia.

Hikoilua ja puutumista

Jos ei ole kärsinyt koskaan fobiasta, niin on vaikeaa ymmärtää miten kamalalta tilanteen kohtaaminen voi tuntua. Autolla ajaminen on sen lisäksi asia, jota on vaikeaa vältellä – tai ainakin sen välttely hankaloittaa elämää ihan hirveästi näin kahden pienen lapsen äitinä, jonka pitää päästä kätevästi paikasta a paikkaan b! Lisäksi ajokammooni liittyi paljon fyysisiä oireita (ja liittyy vielä tänäkin päivänä), kuten sykkeen nousemista ihan tähtitieteellisiin lukemiin, hikoilua, hengenahdistusta, tärinää ja käsien puutumista. Oireet ovat tuttuja varmaan myös kaikille niille, jotka ovat kärsineet paniikkihäiriöstä. Tilanne ratissa voi olla juurikin paniikkihäiriön kaltainen, kun omaa mieltä ei saa pidettyä tyynenä ja alkaa itsekin stressaamaan sitä milloin oireet taas tulevat.

Minulla autoiluun liittyy ahdistusta erityisesti kolmessa tilanteessa: Silloin kun en tiedä minne olen ajamassa, silloin kun en tiedä kuinka kanssa-autoilijat reagoivat ja silloin en ole varma ryhmitynkö oikein (eli siis valitsenko oikean kaistan). Nämä kaikki kuulostavat autoilusta pitävän tai kokeneen kuskin korvaan ihan ääliömäisiltä jutuilta, mutta itselle nuo on niitä kaikista ahdistavimpia tilanteita. Tällä hetkellä olen pääsyt aika pitkälle jo siitä mitä autoilukammoni oli pahimmillaan, mutta esimerksi ajatus siitä, että ajaisin Helsingin keskustassa on täysin poissuljettu, ilman jotain ihan ylimaallista palkintoa tai pakkotilannetta. Onneksi vastaani ei ole tullut vielä tilannetta, että mun olisi ollut välttämätöntä edes ajaa siellä.
Sellainen asia on varmaan ihan hyvä mainita, että mun ajo- tai autonkäsittelytaidoissa ei ole mitään vikaa.

espoo, tuo kaukainen tuntematon

Eräs ystäväni on asunut Espoossa jo monta vuotta, mutta taistelin ihan viimeiseen asti hänen luokseen menoa… Koska ajokammo! Mietin monesti mielessäni, että pääsisin hänen luokseen myös kehä III:sta pitkin, joka jostain syystä tuntuu mun mielestä paljon iisimmältä ajaa kuin ykkönen (btw, inhoan ruuhkaa ja ahdistun siinä). Olen kuitenkin ajatellut, että jos joskus tulevaisuudessa vaikka muuttaisimme hieman syrjempään, niin mun on vaan pakko alkaa ajella pitempiä matkoja ja siedättää itseäni ajamiselle. Vihdoin ja viimein uskalsin siis ajaa sinne Espooseen ja itseasiassa nykyään ajelen ilman kahden päivän henkistä valmistautumista paljon rohkeammin ja pidemmälle.

Sunnuntaina kävin jopa ekaa kertaa elämässäni Kirkkonummella ( 😀 ) ja ajoin Länäriä. Wow, mikä saavutus. Joskus pari vuotta sitten en olisi MISSÄÄN tapauksessa lähtenyt vieläpä yksin autoilemaan uusiin paikkoihin. Mua helpottaa aina paljon se, jos ajan johonkin tuttuun paikkaan ja täällä meidän hoodeilla mä tietty autoilen päivitäin ilman mitään jälkeä ahdistuksesta. Paljon on kuitenkin vielä voitettavaa autoilun suhteen ja kuka tietää jos mä vielä joku päivä ajan siellä keskustassa,

Onko siellä muita autoilukammosta kärsineitä? Olisi kiva kuulla millaisissa tilanteissa teillä erityisesti ahdistus nostaa päätänsä?

10 kommenttia

  1. Eve / Queen of Eve kirjoitti:

    Tosi kiva kuulla että oot edistynyt! Tää on kyllä hyvin mielenkiintoinen fobia, en tunne/tiedä ketään muuta kuka pelkäisi ajamista. Joitain tiedän ketkä eivät halua tehdä esim. taskuparkkeerausta tms, mutta se pelko on vielä ihan ”normaalin” rajoissa.

    Mulla itselläni ei ole ollut omaa autoa Helsinkiin muuton jälkeen eli seitsemään vuoteen, ja olen ajanut viimeksi autolla vuosi sitten. Tällä hetkellä ajan autolla about noin kerran vuoteen ja silloin lainaan sitä mun vanhemmilta. Kun mä ajan autoa ajan 100% Helsingin keskustassa. Mun mielestä täällä on helppo ja sujuva liikenne. Helsingin keskustassa ajamista mun mielestä kauhistellaan turhaan ja jotenkin pelotellaan koska siinä ei ole mitään kummallista. Ainoa mitä joskus jännäsin hieman oli raitiovaunut kun niitä ei muissa kaupungeissa ole. Mä olen varmaan aika rohkea autoilija, koska ottaen huomioon etten enää aja autolla kuin tyyliin sen 10km / vuosi, niin mullahan oli viime keväällä kuukauden ajan vuokra-auto Espanjassa ja ajoin sillä heti ensimmäisenä päivänä yksin lentokentältä kohteeseen ja pysyin hengissä heidän hullussa liikennekaaoksessa jossa seikkailin joka päivä kuukauden ajan.

    Siihen nähden että tosiaan ajan nykyään noin 10km vuodessa autolla, niin ajan oikein mielelläni Helsingin keskustassa. Meidän pitäis kesällä lähteä ajelemaan Helsingin keskustassa pitkin ja poikin, kiertelemään kaikki paikat, Kaivarin rannat sun muut. Ehkä se ei olisi niin kauheaa? 🙂 En tiedä saako sua ylipuhuttua tuollaiseen siedätyshoitoon, mutta se voisi olla jopa mukavaa rennossa seurassa? Tai jos ei mukavaa niin vähemmän, hirveää?

  2. L kirjoitti:

    Moikka!

    Siis mikä helpotuksen tunne mulle tuli, voin samaistua tähän niin täysin! Autolla ajaminen menee suht rutiinilla tutuissa paikoissa, mutta heti jos pitää tehdä pienikin poikkeama niin johan alkaa syke nousta. Ja kyse ei myöskään ole ajotaidon puutteesta enkä edes itse tiedä, mistä tämä on lähtöisin. Saatan kuluttaa pitkän tovin Google Maps:issa ennen kuin lähden ajamaan uuteen paikkaan. Ja vaikka se masiina huutais mulle koko ajan, mitä tehdä niin se ei helpota asiaa yhtään 😀 Pahin painajainen on juurikin uusi, iso ja ruuhkainen paikka.

  3. Roosa kirjoitti:

    Mulla ihan sama! Teen myös tota, et tutkin etukäteen mapsista reittejä jotta pystyn vähän varautuu. Inhoon ajaa yksin mut toisaalta myös jonkun kaa ku se istuu vieressä ”arvostelemassa” 😀 Kuitenkin parempi olla jonkun kaa kun se voi kertoo minne kääntyä yms.
    Mietin myös aina super aikasin tota ryhmittäytymistä ja aina sanon kartturillekin, et jos vaan kykenet nii kerro samalla vaihdanko kaistaa jo nyt!
    En oo koskaan ajanut edes kolaria enkä oo huono ajamaan, mut mun mielestä läheltäpiti tilanteita on ollut ja niistä varmaan tää paniikki syntynyt. Enpä tiiä millä tää helpottais kun ajaakkaan en halua sen enempää kun on pakko 😀

  4. Jenna kirjoitti:

    Mulla ei itsellä ole ajamisen kammoa, mutta 2 kertaa muistan elävästi kun oikeasti kammotti olla autossa.

    Ekana on entinen kämppikseni joka sanoi olevansa hieman epävarma kuski. Mulla meinasi tulla 5km aikana housuun, ja kävi mielessä et tässä ois ainesta suomen surkein kuski -ohjelmaan. 😀 Ensinnäkin havainnointi muuhun liikenteeseen oli sen verran huonoa et mä vuorotellen kiljuin: ”Kävelijä!”, ”Pyöräilijä!”, ”Auto!”, ”Sulla väistämis velvollisuus!”, ”Kolmio!” jne. Matkanpäätteeksi hän totesi et olipa kiva kun joku neuvoi, samalla mä yritän rauhoittaa sydän raukkaani joka on pomppaamassa rinnasta ulos.

    Toinen oli kun olin itse ajamassa. Ajoin reissulla kapeaa vuoristotietä, joka mutkitteli ja jossa jyrkkiä nousuja ja laskuja. Lisänä tiessä ei ollut kuin paikoittain kaiteita, muuten suoraan pudotus. Pahimmillaan oli vielä lisäksi kovaa tuulta ja pilvet peitti näkyvyyden kokonaan. En ole uskonnollinen mutta nuiden muutaman tunnin aikana tuli rukoiltua useampaan kertaan ja hiki valui. Hirvitti ajaa ja olin kiitollinen kun pääsin perille. 😀

  5. Satu kirjoitti:

    Itse olen ajanut pienen peltikolarin n. 2 viikkoa kortin saamisen jälkeen 18 vuotiaana. Siitä jäi aivan järkyttävät traumat ja ajokammo. En ajanut seuraavaan 6 vuoteen käytännössä ollenkaan. Autokoulun kakkosvaihekin oli aivan hirveä kokemus ja opekin taisi olla järkyttynyt! ? Sitten sain ensimmäisen lapsen ja toinenkin tulossa, päätin että mun on aivan pakko ruveta ajamaan. Kävin ottamassa ajotunnin autokoulussa kivaksi kehutulla opella. Ja jollain tavalla se auttoi mua paljon. Ope sanoi siinä ajellessamme, että ajotaidoissani ei ole mitään vikaa. Mun täytyy vaan ajaa. Ja niin rupesin ajamaan, ensin lyhyitä ja helppoja reittejä, vältin kaikki hankalana pitämäni risteykset ym. Ja ihme kyllä, paranin lähes täysin kammostani! Nykyään voin ajaa jopa Helsinkiin, kunhan tiedän mihin olen menossa tai ainakin joku autossa olija tietää. Se on epämiellyttävää mutta pystyn siihen. En ole ajanut ainuttakaan kolaria (kop kop) kuluneen 15 vuoden aikana kun olen ajanut. Välillä kyllä ahdistaa muut autoilijat ja olenkin hieman rattiraivo, mutta autoilusta suorastaan pidän. Tsemppiä sullekin!

  6. Anni kirjoitti:

    Olen ammatiltani kuorma-autonkuljettaja, ja kuten kenellä tahansa ammattilaisella joskus tulee niitä päiviä että on ajanut ihan autopilotilla eikä muista edes suunnilleen missä on käynyt koska kaikki on mennyt niin automaatiolla. Ja sitten on ne päivät kun joutuu lähtemään täältä Päijät-Hämeen syleilystä pääkaupunkiseudulle. Keravalla jo laitetaan radio pois että pystyy keskittymään, kaistanvaihdot rupee jännittämään koska risteykset on tuntemattomia, yhtäkkiä ei osaa yhtään mitään ja ihan kauheesti tekee mieli tupakkaa. Jos joku rutjake sattuu soittamaan juuri kesken navigoinnin niin se on katastrofi. Jotenkin pääkaupunkiseudulla ajaminen taannuttaa minut ihan 18-vuotiaan tasolle. Ja siellä sentään annetaan tietä heti kun laittaa vilkun päälle, toisin kuin täällä! Eli ymmärrän oikein hyvin mistä puhut. Ihan hyvä on minunkin välillä käydä isolla autolla isossa kaupungissa niin on edes hetken valpas. Valppaana olemisen jälkeen kyllä väsyttää julmetusti ja tekee mieli kotiseuduille takaisin ajelemaan autopilotilla 😀

  7. Ella kirjoitti:

    Mulla on myös kunnon autoilukammo. Nyt en ole taas ajanut puoleen vuoteen kertaakaan ja kynnys rattiin menemiseen on valtava. Jos joskus on pakko ajaa niin katson yleensä myös google mapsista reitin valmiiksi ja katson kaistat etukäteen, jotta voin varmasti ryhmittyä ajoissa oikein 😀 Poikaystäväni aina naureskelee tälle.

    Vuosi sitten päätin, että nyt ajan paljon ja pääsen eroon pelostani. Ajaminen oli kuitenkin joka kerta yhtä kamalaa ja ei se siitä helpottanut. Pitäisi varmaan ajaa päivittäin, jotta siitä tulisi rutiini.

  8. Mari kirjoitti:

    Mulle iski ajokammo päälle heti samana päivänä kun ajokortin sain 13v sitten. Olin aivan varma että onnistun kolaroimaan about heti. Ekaan pariin kuukauteen en suostunut ajamaan edes parin km matkaa yksinäni. Sitten sain onnekseni työpaikan, johon oli pakko ajaa 30km/suunta ja siinä pahin kammo kaikkosi. Alkuun pelotti varsinkin kovaa ajaminen ja kerran olen ainakin meinannut saada paniikkikohtauksen ajaessani 80km alueella juuri kortin saaneena.

    Sitten meni monta vuotta kun ajoin lähinnä muutaman kilometrin matkoja ja vanha kammo palasi. Ei muuta kun auton rattiin ja ajelin pidempiäkin matkoja yksin ja kammo alkoi taas kaikota. Uskalsin ajaa about missä vaan. Ja lopulta päädyin jopa työhön, jossa tuli useita ajokilometrejä päivässä sekä myös hälytysajoa. Enää en pelännyt vapaa-ajalla ajamista mutta töissä ajaminen ei ollut mitenkään miellyttävää. Ajoin myös paljon yksin pitkiä matkoja ja se oli aivan fine mulle. Tästä on aikaa noin 5 vuotta. Sitten siirryin työhön jossa ei tarvinnut enää ajaa.

    Noh tänä päivänä ajan ehkä sen pari kertaa vuodessa muutamia kilometrejä. Ja vanha autoilukammo nostaa taas päätään. Olen huono ja epävarma kuski ja syke nousee heti kun pitää istua auton rattiin. Pitäisi vaan palata sinne ratin taakse, koska tiedän että tästä ei taas muulla pääse eroon kuin ajamalla.

  9. minna kirjoitti:

    Moikka. I feel you. Jätin autoilin parikymppisenä ja jätin kakkosvaiheen käymättä, koska ajattelin ettei autoilu mulle sovi. Tiedän monta jotka ajattelee samalla tavalla juurikin jonkinlaisen autoilukammon vuoksi. Tosin silloin olin tosi nuori ja uskon, että nyt autoiluun löytyisi enemmän rohkeutta. Tosin olen aina asunut lähellä keskustaa koko aikuisikäni, joten autolle ei ole ollut tarvetta. Lisäksi jos omistaisin auton niin se olisi mulla varmaan aikamoinen rahareikä joten ajattelen, että se on mun ekoteko millä säästyy lisäksi rahat.

  10. Henna kirjoitti:

    Oon myös ajanut kolarin ja tänä vuonna mun kylkeen ajettiin.. inhoon lähtee tuntemattomille seuduille. kotona ei jännitä ajella vaikka ajankin tosi paljon. Kaikista hirveintä oli kun mies ilmoitti ostaneensa auton helsingin vierailulla ja jouduin ajamaan toisen auton pois!!! Hyvän kartturin kanssa suostun ajamaan helsingin keskustassakin, mutta muuten en kyllä lähtis…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *