Hae
Katri Gruner

Havaintoja Helsinkikuplan sisältä

Kuten moni teistä tietääkin, niin olen alunperin Joensuusta kotoisin. Itseasiassa vanhempani asuvat Rääkkylässä, joka on pieni kunta noin 50km:n päässä Joensuusta. Olen asunut 8 vuotta myös Tampereella ennen Helsinkiin muuttoa. En ole mikään maaseudun kasvatti 100%, mutta aina sielultani olen kuitenkin hieman juntti. Arvosta maaseutua valtavasti ja minusta on hirveä sääli, että kaikki koettaa ahtautua tänne PK-seudulle pieniin tiloihin 😀 .

Tiedän, että yleistäminen on tyhmää, eikä tätä postausta kannata missään nimessä ottaa kirjaimellisesti, vaan ehkä enemmän pilke silmäkulmassa. Minun tapani on välillä jopa hieman kärjistää asioita. Halusin kuitenkin puhua Helsinkiläisyydestä ulkopaikkakuntalaisen näkökulmasta ja miten elämä täällä minulle näyttäytyy nyt kun kokemusta on jo useampi vuosi täällä. Toki asioita peilaa aina siihen, mistä lähtökohdista on itse peräisin. Muistan kyllä, että tosi moni koulukaveri suunnilleen laski päiviä siihen, että koulu loppuu ja pääsevät muuttamaan Helsinkiin.

Tämä kuva voisi olla toki myös Helsingistä, mutta se on vanhempieni pihamaalta Rääkkylästä. Kuvan otti ihana Tanja, joka on todiste siitä, että Rääkkylässä voivat viihtyä muutkin kuin yli 60-vuotiaat 😀 !!!

 

Kokosin tähän muutamia havaintoja Helsinkikuplan sisältä

1. kiirettä, lounaita ja hienot tittelit

Mun mielestä täällä korostuu se, että on tärkeää olla JOTAKIN. Kaikkien titteli on englanniksi, ihmiset käyvät palavereissa ja näyttävät somessa kiireistä elämäntyyliä. Tässä on yksi syy, miksi minua kiinnostaa usein enemmän muiden kuin Helsinkiläisten elämän seuraaminen. Heidän elämänsä tuntuu todella paljon leppoisammalta ja vähemmän suorituskeskeiseltä kuin mitä täällä elämä usein on.

Täkäläiseen elämäntyyliin on helppo jäädä ansaan ja itse koetan aina muistuttaa itseäni siitä, mitä asioita elämässä arvostan eniten. Kaipaan yhä enemmän juuri sitä leppoista olemista, rauhaa ja sitä, ettei koko ajan ole tuli perseen alla.

2. Hiljaa väkijoukossa

Minusta Helsingissä korostuu se, että ihmiset haluavat asua tosi ahtaasti kylki kyljessä ja silti he ovat todella epäsosiaalisia. Täällä omakotitalot ovat välillä niin pienillä tonteilla, että hyvä kun puoli metriä jää seinän taakse väliä ennen naapurin tonttia. Silti täällä ollaan aika usein vain hiljaa ja omissa oloissaan. Mitään me-henkeä ei ole; Jos vaikka jonkun lapsi hölmöilee, niin siitä laitetaan ilmoitus alueen FB-seinälle. Täällä koko kylä ei todellakaan kasvata.

3. Joka paikkaan on oltava lyhyt matka

Juttelin kerran mun Helsinkiläisen tutun kanssa ja kerroin, että Kirkkonummi vaikuttaa mukavalta paikalta asua. Hän oli kauhistunut! ”Miten sä sieltä sitten lähdet lapsia viemään johonkin harrastuksiin kun asuisitte niin syrjässä???” Mä olin niin hoo moilasena, etten saanut sanaa suustani. Puhutaanko me nyt Kirkkonummesta, vai jostain Tuupovaarasta?? Välillä mä mietin, että miten ihmiset säilyy vielä muualla Suomessa hengissäkään… Ja jos säilyykin, niin niiden lapset ei varmaan ikinä pysty harrastamaan mitään!

Ihmiset haluavat asua palveluiden keskellä niin, että joka paikkaan on mahdollisimman lyhyt matka. Sitten istutaan ruuhkissa ja aikaa kuuluu siihen hirveästi. Maallahan on ihan normi, että kauppaan voi olla vaikka 10km ja silti ihmiset selviytyvät ihan yhtä lailla.

4. Maalle muutto on nouseva trendi

Mä ennustan, että maalle muutto on vielä jossain vaiheessa tulossa takaisin. Ihmisiä kiehtoo romanttinen (joskin liioiteltu sellainen) ajatus omasta rauhasta, omavaraisuudesta ja hipahtavasta elämäntyylistä. Tälle annan kyllä täyden tuen, vaikka toki elämä maalla vaatii paljon sellaisia kykyjä, joita kaupungissä elävät lapset eivät opi luonnostaan. Koskaan ei ole tietenkään liian myöhäistä! Eikä tässäkään tarvitse tietysti mennä ääripäästä toiseen, eli niin, että Eiran kattohuoneistosta pakataan kimpsut ja kampsut ja lähdetään johonkin hevonkuuseen elämään ilman juoksevaa vettä ja sähköä…

Itse rakastan maaseutua, kun olen siellä elänyt ja kasvanut ja saanut viettää villin ja vapaan lapsuuden eläinten ympäröimänä. Silti ajatus maaseudulla asumisesta tuntuu itsestäni aika kaukaiselta.

5. Luontoon pääsee kyllä… Kun ensin jaksaa istua autossa!

Itse olen ehkä kokenut jotenkin haastavana sen, että päästäkseen luontoon joutuu ensin matkustamaan autolla. Sitten se tietysti nostaa kynnystä lähteä. Kävin tänään ystäväni kanssa Kuusijärvellä avannossa ja kauniista maisemista huolimatta tuntuu jotenkin vähän hassulta kulkea samaa näköalareittiä noin 500 muun ihmisen kanssa. Mun on vaikea selittää sitä tunnetta, mutta ehkä joku saa kiinni. Ensin ajetaan parikymmentä minuuttia, sitten odotetaan vapautuvaa parkkipaikkaa 5-10min ja sitten mennään metsään kävelemään. Se on vaan ajatuksena jotenkin huvittava, mutta niinhän se täällä menee. Luontoon pääseminen on Helsingissä asuvalle elämys.

 

Ps. Kävin siellä Kirkkonummella Veikkolan Nesteellä syömässä lihiksen ja mulle tuli aivan hemmetin hyvä ja kotoisa fiilis.♡

 

Millaisia ajatuksia sulla heräsi näistä kohdista? Onko siellä lukijoissa joku maalta Helsinkiin muuttanut tai oletko elänyt koko elämäsi Helsingissä?

Epäonnistumisen CV

Sanon heti alkuun, että tämän postauksen kirjoittaminen ei tule olemaan helppoa, mutta teen sen silti.

Huomasin Anna Liljeroosin blogissa aivan loistavan postauksen otsikolla ”Epäonnistumisen CV”.  Postauksen idea on alkuaan lähtöisin neurobiologi Melanie Stefanilta ja mm. Princetonin professori Johannes Haushofer  on kirjoittanut oman epäonnistumisten CV:nsä. Sen tarkoitus on muistuttaa ihmisiä siitä, että myös menestyneillä ihmisillä on usein monia epäonnistumisia takanaan. Elämä ei ole mitään voitosta voittoon kulkua. Se mikä näkyy ihmisille ulospäin on vain jäävuoren huippu.
Pidän Annaakin monilahjakkaana, akateemisena ja älykkäänä ihmisenä ja kun luin hänen postauksensa tunsin välitöntä huojennusta; ”Huh, on siis muitakin jotka ovat joutuneet pettymään ja nousseet silti ylös.”

Kuva: Petri Mast

 

Halusin lainata Haushoferin CV:n ensimmäistä lausetta myös omaan blogiini, koska se oikeastaan tiivistää sen, miksi itsekin uskaltaudun paljastamaan teille kipeitä epäonnistumisia

Most of what I try fails, but these failures are often invisible, while the successes are visible. I have noticed that this sometimes gives others the impression that most things work out for me.

Olen onnistunut saavuttamaan elämässä kaksi suurinta unelmaani, eli löytämään sielunkumppanini ja saamaan hänen kanssa kaksi ihanaa tervettä lasta. On kuitenkin asioita, jotka eivät ehkä kokoluokassaan ole samaa suuruutta, mutta niiden menetys tai kokematta jääminen on silti tuntunut hirvittävän pahalta. Minulla on aina ollut kova luotto itseeni, mutta ehkä välillä olen jäänyt jopa sen ansaan; Olen tajunnut vasta jälkeenpäin, että minun olisi pitänyt ponnistella kymmenkertaisesti saavuttaakseni jonkun unelmani, eikä vain luottaa hyvään onneen.

Huh. Nyt ahdistaa. Mutta tässä tulee. CV:n pitäisi tietysti olla lyhyt… Mutta tiedätte minut! Ei onnistu!

ei maailmaa mullistavaa, mutta….

Lapsen kuuluukin kokea pettymyksiä, eikö niin? Itsekin toki koin sellaisia ja pari tapahtumaa on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ei siis mitään maailmaa mullistavaa, mutta pienen ihmisen mittakaavassa suurta.

Olin jo pienenä hyvin musikaalinen ja soitin pianoa lähes 10-vuotta konservatoriossa. Tämän lisäksi lauloin koulumme Norssin kuorossa ja kävin laulutunneilla. Suurin unelmani oli päästä laulamaan vielä joskus soolo koulumme oppilaiden järjestämässä suuressa konsertissa Carelia-salissa. Soolo-osuudet olivat kuitenkin varattuna vain niille, jotka olivat musiikinopettajamme suosiossa. Tunsin aina jääväni muiden, innokkaampien varjoon ja suuri unelmani soolosta jäi vain haaveeksi.

Yläasteella olin aika vilkas ja koulunkäynti siinä sitten hieman kärsi. Kun sitten ysin kesä ja koulun loppu tuli selvisi, että en tulisi pääsemään päästötodistuksen keskiarvolla keskustaan lukioon. Vaihtoehtoni oli siis joko haudata lukiohaaveet kotini lähellä tai miettiä jotain muuta koulupaikkaa. Loppujen lopuksi pääsin jatkamaan samaan lukioon kuin ystäväni, mutta rehtori otti minut sisään varmaan silkasta säälistä!

Ovet, jotka eivät koskaan avautuneet

Lukion jälkeen minulla oli haaveena opiskella poliisiksi tai puheterapeutiksi. Olin ensin vuoden intissä ja sitten aloin miettimään opiskelupaikkaa samalla kun muutin Tampereelle. En päässyt opiskelemaan yliopistoon logopediaa, enkä sitä olisi edes ansainnut, koska valmistauduin niin huonosti pääsykokeisiin. Tämä muuten tapahtui ei yksi, vaan KAKSI kertaa. Näin jälkeenpäin mietin, että ehkä puheterapeutin ammatti oli kuitenkin enemmän äitini, kun oma unelma-ammattini. Siksi en ehkä jaksanut panostaa pääsykokeisiinkaan.

Lapsuuden ykkös unelma-ammattini oli poliisi. Olen hakenut kolme kertaa poliisikouluun. Ekalla yrittämällä  en päässyt edes toiseen vaiheeseen, koska olin liian huonossa kunnossa. Kuntotestien pitäjä totesikin minulle, että nyt ei auta kuin aloittaa lenkkeilemään salille ja sieltä pois. Toisella kerralla pääsykokeissa loukkaannuin, kun kaaduin uima-altaalla. Perseelleen meni siis sekin ja päivä päättyi ensiapuun ja jouduin kinkkaamaan kävelysauvoilla. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt… Kirjaimellisesti!

Viimeinen kerta pääsykokeissa taisi olla joskus 2008 vuoden tienoilla. Olin päättänyt, että NYT! Treenasin tosissaan, juoksin ja huhkin salilla. Pääsykokeissa kuntotestit menivätkin todella hyvin ja etenin psyykkisen testinkin läpäistyäni haastatteluun. Lopulta jäi kahdesta pisteestä kiinni, että olisin päässyt kouluun.
Olin niin pettynyt, että itkin kaksi päivää putkeen. Tunne oli murskaava! Muistan kuinka itkin kun kävelin töihin ja itkin kun kävelin sieltä pois. Muistan ajatelleeni, että elämältäni on viety pohja pois, suurin unelmani on murskana. Vähämpä tiesin 😀 .

Mukaan mahtui myös muitakin epäonnistumisia pääsykokeissa. Hain mm. lennonjohtajakouluun, niinkuin mulla olisi muka ollut sinne mitään mahkuja. Viimeistään avaruudellisen hahmottamisen kokeessa hikoillessa ymmärsin, että olen totaalisesti väärässä paikassa. Tapasin pääsykokeissa tytön, joka opiskeli fysiikkaa yliopistossa. En kehdannut kertoa hänelle, etten edes kirjoittanut matikkaa ylioppilaskokeissa.
No, eipä lannistuta! Hain myös kansainväliselle sairaanhoitajalinjalle. Kävin pääsykokeissa ja se siitä. Pidin itseäni totaalisen epäonnistuneena ihmisenä. Lopulta pääsin kuitenkin ekalla yrittämällä Pelastusopistoon opiskelemaan hätäkeskuspäivystäjäksi. Tämä antoi toivoa siihen, etten olekaan aivan nolo luuseri, joka ei saa ikinä kunnon ammattia. Äitini itki onnesta.

Fitnessunelma elää.. Tai siis eli!

Kuten Annakin, niin minäkin olen koettanut onneani fitnessmallikisassa vuonna 2010. Kilpailu taisi olla ehkä toinen järjestetty fitnessmallikisa ja kisan voitti Janni Hussi. Olin ihan ”kivassa” kunnossa, mutta muistan kuinka katsoin kateellisena Jannin kireää sixpackia line upissa. Hän oli selvästi dieetannut ja treenannut castingia varten viikkokaupalla.

Fitnessunelma jäi kuitenkin kytemään pinnan alle. Niinpä päätin osallistua bikinifitnesskisoihin vuonna 2012. Laji oli silloin Suomessa aivan uusi ja yhteensä meitä kilpailijoita taisi olla koko sarjassa 8 tai 9. Eli kaikki tytöt pituudesta riippumatta samassa sarjassa.
Dieettini meni todella hyvin ja pudotin n.10kg 14 viikossa. Vaikka vielä silloin standardit olivatkin hieman erilaiset BF-kisoissa, niin minulta olisi vaadittu todella paljon kireämpää fysiikkaa. Vaikka olin elämäni parhaassa kunnossa ja vienyt läpi todella raskaan dieetin, niin se ei riittänyt. Häpesin itseäni, enkä edes tiedä miksi. Olin tehnyt suuren työn, mutta silti minulla oli tunne, että olin nolannut itseni koko maailman edessä.

Elämä jatkuu!

Onneksi mikään näistä takapakeista ei ole vaikuttanut loppuelämääni kovin merkittävästi ja se on aika lohduttavaa näin jälkeen päin ajateltuna. Elämässä epäonnistumiset ovat tietysti tärkeitäkin, koska yleensä niistä oppii ja pettymykset laimenevat ajan myötä. On minulla elämässä ollut toki muitakin juttuja, jotka eivät ole menneet aivan putkeen, mutta turha niitä nyt on enää tähän ruveta listaamaan. Enemmän on ollut kuitenkin iloisia aikoja ja onnistumisia!

Mikä on ollut sinun elämässäsi epäonnistuminen, jonka laittaisit omaan CV:si?

 

Lue myös:

Pienin ja suurin kuukausipalkkani

Mistä tietää, mikä on se ”oma juttu”??