Hae
Katri Gruner

Viikonloppu ilman töitä = Mahdoton ajatus?

Mulla on välillä sellainen ajatusleikki, että mietin milllaista mun elämä olisi, jos mulla olisi ”vain” työ. Sekin työ olisi sellainen, joka ei vaivaisi työajan ulkopuolella. Ei olisi velvollisuuksia, ei vastuuta, ei mitään. Vain koti, jossa voisin tehdä mitä lystää, muita ajattelematta.
Miltäköhän sellainen elämä tuntuisi? Olisiko vapaa-aikaa yht äkkiä liikaa käytössä? Olisinko rennompi? Vai jopa stressaantuneempi?
Jännä sinänsä, että kyllähän minulla on ollut tällainen vaihe elämässä, mutta nyt se tuntuu jo hirveän kaukaiselta!

Mietin usein myös sitä, että miksi minun on nykyään todella vaikeaa vain olla ?Mikä siinä on niin vaikeaa, kun jotkut siihenkin pystyvät loistavasti päivät pitkät? Pelkästään sohvalla istuminen tuntuu pikkuisen rikolliselta, jos siinä ei tee jotain hyödyllistä samalla. Kai se kuuluu näihin ruuhkavuosiin, että on aina vähän paine tehdä jotakin: Jos se ei minun tapauksessani liity yrityksen asioihin, niin olisi ainakin jotain kotitöitä.

Mietin tänään, etten muista sellaista hetkeä, jolloin olisin ollut kotona 3h yhtäjaksoisesti tekemättä mitään: Siis tyyliin makaisin keskellä päivää sohvalla, katsoisin jotain leffaa, lukisin (muuta kuin työhön liittyvää kirjaa) tai selaisin vaikka vanhoja lehtiä. Siis niitä lehtiä, jotka olen säästänyt juuri näitä hetkiä varten! Se tuntuu ihan absurdilta ajatukselta. Ja siitä ajatuksesta on etääntynyt niin kauaksi, että tuskin osaisin sitten oikeasti vain olla. Mun pitäs mennä kellumaan siihen suljettuun kapseliin, joka on varmasti kehitelty juuri itseni kaltaisille ikiliikkujille. Tässä voi toki katsoa itseään peiliinkin, koska olen myös mestari täyttämään jokaisen vapaan hetken jollain puuhalla.

Sanoin tänään miehelleni, että mun tavoite on tehdä yrityksestäni Match by K:sta niin menestyvä bisnes vielä joku päivä, että voin ostaa itselleni kunnollista vapaa-aikaa.  Minusta laadukas vapaa-aika on tärkeintä, mitä rahalla voi ylipäätään ostaa.
Tällä tarkoitan sitä, että voin oikeasti joskus 5-10 vuoden päästä pitää viikonloppuja, jolloin voin olla ajattelematta töitä YHTÄÄN, koska joku muu ehkä ajattelee niitä puolestani. En tiedän onko tää yrittäjälle koskaan realistista, mutta se on mun ISO unelmani. Jouten olo, luvan kanssa.

Lomamatkat ovat ainoita hetkiä, jolloin itsensä irroittaminen piuhasta on helppoa. Maisemanvaihdos takaa sen, että lomaa ei muka viitsi tuhlata läppärin tuijottamiseen. Ihan samalla tavalla voisi ajatella, että enpä viitsi kaunista lauantaita kuluttaa läppärin tuijottamiseen. Miksi pitää lähteä 4000km päähän, että se on mahdollista?
Oikeasti kammoksun sellaista ajatusta, että on koko ajan töissä, eli ei ole koskaan kunnollista eroa työlle ja vapaa-ajalle. Se tuntuu hirveän kuormittavalle ja silloin vapaa ei oikeasti tunnun vapaalta eikä viikonloppu viikonlopulta, vaan se on aikaa jolloin tehdään vain vähän vähemmän töitä. Tämä on yrittäjyyden iso miinuspuoli. Tiedän myös miltä tuntuu painaa ovi kiinni perässään ja palata työasioihin vasta seuraavan kerran sen avatessa. Se on ihanaa.

Olisi tärkeää muistaa, ettei ainakaan näin ruuhkavuosina tekeminen varmasti lopu, vaikka jalat liikkuisi ja kädet kävisi 24/7. Siinähän on kuin hamsteri juosupyörässä. Aina tulee uusi asia ja uusi asia ja uusi asia. Koitan päästä pitäisi -ajatusmallista pois, koska elämässä pitäisi olla pelivaraa myös laiskottelulle, loikoilulle ja istuskelulle. Jos oikein hulluksi heittäytyisi, niin istuisi vaikka lähibaarin terassilla muiden joutenolevien kanssa parantamassa maailmaa. Siis tämä realistisesti sitten 15-vuoden päästä.

 

Tehdäänpä pieni gallup: Milloin viimeksi sinä olet ollut päivällä 3h tekemättä MITÄÄN järkevää ja hyödyllistä?

 

Ps. Täältä pääset lukemaan toista blogiani, jossa paljastan mitä upeaa projektia olen valmistellut koko kevään!

 

Miksi äitiys on niin vaikeaa?

Äitiys on laji, jossa joudut jatkuvasti tekemisiin aivan uudenlaisten tunteiden kanssa. Tänä päivänä halkeat ylpeydestä ja huomenna huolesta. Ensin ärsyttää ja sitten pitää lapsiaan maailman älykkäimpinä ja taitavimpina. Olet ylpeä itsestäsi, kun jaksat kaivaa esille kerran puolessa vuodessa ne sormivärit ja kestät sen kaamean shown, joka siitä seuraa. Sitten kiroat lapsen kuullen silkasta vitutuksesta ja mietit, ettei näin huonosti käyttäytyvää äitiä voi olla olemassakaan!

Miten sitten kestää oman lapsen kykyihin ja kehitykseen liittyvää arviointia?
Tänään selvisi, että kolmevuotiaamme on vähän jäänyt jälkeen häneltä odotetusta kehityksestä. Hän ei ole niin omatoiminen kuin muut, eikä osaa mennä riittävän hyvin muiden leikkeihin mukaan. Tämä oli tietysti valtava shokki, koska en ole osannut epäillä mitään ongelmia. Hän on aika ”verkkainen” persoona ja tosi erityyppinen kuin mitä vanhempi poikamme oli pienenä. Hän nauttii täysin siemauksin aikuisten avusta, toisin kuin nuorempi poikamme, joka oli aina ”minä itse”. Ja kyllä minä tiesin, että hän tykkää vain autoista ja junista, eikä useinkaan jaksa innostua mistään muista leluista.

Kuten arvata saattaa, käännän heti syyttävän sormen itseeni. Miksi en ole vaatinut omatoimisempaa käytöstä? Miksi edelleen autan pukemisessa ja palvelen häntä? Onko hän nyt tämän toiminnan seurauksena hoidossa se, jota kaikki joutuvat odottamaan ja joka aiheutta hoitotädeille extra-työtä…?

Minulle on aivan samantekevää millaisen luonneanalyysin joku someseuraajani tekee lapsestani muutaman ohikiitävän instapätkän perusteella. Mutta kun sen tekee kasvatuksen ammattilainen ja ihminen, joka on seurannut lastani jo pitkään, niin tottakai se aiheuttaa huolta ja ahdistusta. Yhtä paljon ärsyttää myös se, etten voi suhtautua tähän lastani koskevaan palautteeseen neutraalisti, vaan olen poissa tolaltani. Miten ikinä kestän Vilma-viestit tai muut vastoinkäymiset? Miksi äitiys on niin vaikeaa??

Tiedän että itsensä syyttely ja soimaaminen on turhaa. Tähän olisi varmasti helpompi suhtautua, jos osaisi jo valmiiksi lapsella epäillä jotain ”poikkeavaa” käyttäytymistä. Ja miten kolmevuotiaalla voi sellaista vielä edes epäillä? Vastahan hän oppi puhumaan ja kävelemään! Tiedän kyllä, että hoidon ammattilaisten työhön kuuluu myös seurata ja arvioida lasta, sekä raportoida vanhempia poikkeavuuksista. Se vaan tuntuu olevan ainakin tälle vanhemmalle hieman liian kova paikka.

 

Onko teillä ollu tilanteita, joissa palautteen ottaminen omasta lapsesta on ollut vaikeaa…?